Skall hända även mig. Även mig.

Eilen sain kokea, kuinka ihmisäänillä tehdään taidetta. Kun teemana on meri, ilmaisuvälineenä musiikki, ja siihen liittyy vielä lempiaikakauden runoilijoiden (tässä Leino, Södergran) teoksia, on paketti melkoinen. Liikutuin lähes kyyneliin, kun kuuntelin kaunista laulua, imin paikan ja tilaisuuden tunnelmaa.
Juuri nyt kosketti erityisesti Edith Södergranin runo Det underliga havet:

Sällsamma fiskar glida i djupen,
okända blommor lysa på stranden;
jag har sett rött och gult och
alla andra färger, -
men det granna, granna havet
är farligast att se,
det gör en törstig och vaken
för väntande äventyr:
vad som har hänt i sagan,
skall hända även mig!

Muistin, millaisilla asioilla sitä voi itseään lääkitä suklaakastikkeeseen ja vaahtokarkkeihin hukuttautumisen sijasta. Siinä, missä sokerihumalan turruttavuus kestää vain hetken ja siitä seuraa krapula, eilisenkaltainen elämys on parempi, sen vaikutus tuntuu vielä seuraavana päivänä. Ja tietysti vielä pidempäänkin, siihen voi palata myöhemmin, aina kun haluaa.

Vaikka en minä nyt masentunut ole, vain melankolinen. Jollain lailla pidän jopa siitä itsessäni, melankolisuudessa tällaisena on jotain tuttua ja turvallista. Se on pehmeä, hämärä, lohdullinen ja turvallinen sopukka minussa. Sinne on välillä mukava käpertyä.
Konsertin jälkeen kävelin hiljakseen kaupungilla, nautin sen äänistä: katusoittajan ja raitiovaunun suhinan musiikista (poikkeuksellisesti en eristäytynyt nappikuulokkeilla maailmasta), sen valoista pimeässä. Totesin vain, että kyllä minä vain niin tykkään - tästä kaikesta!

Ja että olen taas kovin kyllästynyt mukanokkelaan kyyniseen sanoilla kikkailuun ja ironiaan ja sarkasmiin peitettyyn kevyen vihamieliseen sanailuun. Ja kaipaan pehmeyttä, vanhanaikaista romantiikkaa ja kauneutta, kilttiyttä; onneksi niitä löytää aina tarvittaessa kirjoista, runoista ja elokuvista, siksi ne ovatkin parhaita ystäviäni. Itsestänikin olen sellaisen löytänyt, ja myöntynyt sille, antanut sille tilaa ja oikeuden olemassaoloon.

Outoja kaloja liukuu syvyyksissä,
tuntemattomia kukkia hohtaa rannalla;
olen nähnyt punaista ja kultaa
ja kaikkia muita värejä, -
mutta loistava, loistava meri
on vaarallisin nähdä,
se tekee janoiseksi ja alttiiksi
vartoville seikkailuille:
mikä on tapahtunut sadussa,
on tapahtuva myöskin minulle!

(Edith Södergran, suom. Aale Tynni)


Kiitollisuus maistuu minun suussani hiukan liian uskonnolliselta sanalta, mutta jotain sellaista minä nykyään tunnen usein.

Nytku

Elämä tuntuu tällä hetkellä jotenkin käsittämättömän... täydeltä.

Jossain vaiheessahan tämä bloggaaminen oli minulle lähestulkoon ainoa sosiaalisen kanssakäymisen muoto. En suinkaan nytkään väheksy tätä kautta tapahtuvaa kanssakäymistä, mutta kun yritän keksiä jotain kirjoitettavaa, huomaan että sitä ei oikein meinaa olla. Tai on, mutta jollain tavalla liikaakin, en saa jäsennellyksi kaikkia ajatuksiani. Niin että sitten istun vain tässä koneella saamatta kunnollisia lauseita aikaan. Naamakirjan statuksen päivittäminenkin on jotenkin ylivoimaisen vaikeaa. Ei vain oikein ole sanottavaa, vaikka olisikin. Ei sillä, että fb:ssa nyt mitään tarvitsisi sanoakaan, parastahan siellä on aivottomien pelien pelaaminen...

Kieltämättä sosiaalinen elämäni kaiken muun ohella on tässä muuton myötä kokenut valtavan mullistuksen, ainakin verrattuna niihin reiluun neljään vuoteen ennen tätä paluumuuttoa. Oikeastaan ennen täältä lähtöä olin jonkinlaisessa kuoliossa; kävin vain töissä, enkä sitten paljon muuta jaksanut - eikä kyllä paljon kiinnostanutkaan. Olin vain epämääräisen masentunut ja kiersin kehää. Ajattelin, että minun on vain päästävä pois, katkottava kaikki vanhat siteet ja riuhtaistava itseni irti kaikesta. Tuntui siltä, että muuten en pysty aloittamaan mitään alusta.
Sen riuhtaisun jälkeenhän olenkin sitten aloittanut alusta useampaan otteeseen.

Mutta nykyhetkeen palatakseni, elämä tosiaan tuntuu nyt vain täydeltä. Se on vähän hämmentävää, kun ehdin jo melkein tottua siihen, että ei ole oikein mitään. Nyt on, vähän kaikkea. Olen joutunut jopa jarruttelemaan itseäni, etten huomaisi kohta olevani taas vain väsyksissä ja kyllästynyt kaikkeen.

Miksi minä siihen tilaan haluaisin, kun juuri nyt olen innostunut elämisestä! Haluan tehdä (ja teenkin) kaikkea sitä, mitä tuolla maakunnassa asuessani huomasin kaipaavani. Haluan kokeilla uusia juttuja, tavata uusia ihmisiä (niiden vanhojen tuttujen lisäksi), palata vanhojen rakkaiden asioiden pariin, olla ja elää juuri siten kuin olin suunnitellut tekeväni sitku.
Se on nimittäin nytku.

Kumipallo

Soittelin eläkehakemukseni perään. Ilmeisesti hyvinkin toiveikkaana kuulemaan, että juttu on käsitelty, päätös myönteinen ja itse asiassa jo postissa matkalla minulle. Tai ainakin toivoin kuulevani, milloin päätöstä olisi lupa odottaa.

Työeläkelaitoksessa sanottiin, että käsittelyssä on, mutta odotellaan Kelasta jotain vastausta. Ja jos sitä ei kuulu, niin ratkaisevat sitten asian ilman. Kummallinen kuvio, jollain lailla.
Seuraavan puhelun myötä selvisi, että Kelassa asia on vireillä, mutta odottavat työeläkelaitoksen päätöstä (jota ei siis tehdä ennen kuin Kela on asian omalta osaltaan ratkaissut), ennen kuin voivat oman osuutensa viedä loppuun.

En minä näitä oikein ymmärrä, eikä kai tarvitsekaan. Mutta se kiinnostaisi, että mistä minä tuloni saan sillä välin, kun nämä instanssit pompottelevat hakemustani välillään. Sairaspäivärahoista vedellään jo niitä viimeisiä.

Suunnittele tässä nyt jotain asunnonhakua, kun ei ole hajuakaan siitä, kuinka paljon on varaa maksaa vuokraa tai onko ylipäätään varaa ollenkaan.

P.S. Muuten on kaikki ihan hyvin ja olen edelleen onnellinen. Joskus vaan vähän pikkuasiat jyrsii.

Hyvää seuraa

Piti lähtemäni tänään kaupoille; lisää osia erääseen tilattuun koruun ja halpakaupasta uusia säilytyskapineita koruhommaan, joka on ihan ryöstäytymässä käsistä.

Mutta en mennytkään (osat tilasin kädenkäänteessä nettikaupasta ja nuo säilytysjutskat haen jonain toisena päivänä), vaan jäinkin seurustelemaan erään ihmisen kanssa.
Oli oikein mukavaa monien vuosien jälkeen vaihteeksi tavata ilman häiriötekijöitä (kuten tässä tapauksessa perhettä). Ihan kaikessa rauhassa sai tohista omia varomatta mitä uskaltaa sanoa ja mistä aiheesta. Ja suunnitella tulevia rientoja ja seuraavia tapaamisia ihan omissa merkeissä.

Taas tulin vakuuttuneeksi siitä, että muutto näille seuduille oli hyvä veto. Ei sillä, että olisin sitä missään vaiheessa epäillyt, mutta on silti aina yhtä hauskaa saada tuntemuksilleen vahvistusta. Hauskinta on, että monet ystävyydet tuntuvat saavan uudenlaista jatkuvuutta nyt, kun olen lähempänä.

Minulle on jokseenkin uutta, että tunnen olevani tähän aikaan vuodesta elossa.

Villi, virtuaalinen minäni

Olen kieltämättä joskus saattanut hiukan tahallani värittää facebook-statustani. Siis sillä tavalla, että olen jostain umpitylsästä asiasta kirjoittanut sellaisin sanankääntein, että siitä halutessaan voi ymmärtää elämäni olevan kovinkin jännittävää.
Todellisuudessahan kaikki minut tuntevat tietävät, että ei täällä mitään ihmeellistä oikeasti tapahdu. Tykkään vain joskus hieman liioitella ja/tai leikkiä salaperäistä. Eufemistisesti ilmaistuna siis jätän tulkinnanvaraa.

Mutta kyllä minua naurattaa sitten kamalasti, kun yksi ystäväni luulee ilmeisesti (enemmän tai vähemmän tosissaan), että olen ryhtynyt viettämään täällä suuressa kaupungissa kovastikin promiskuiteettista elämää! Kun hän kysyi kuulumisiani, ja huokaisin, että enimmäkseenhän tässä kaikki tuntuu vain niin ihanalta, vastaus oli, että naamakirjasta sen on huomannut, ja miehiäkin taitaa riittää. Mitä ihmettä!

Ensinnäkin edes naamakirjakavereissani ei kovin montaa miespuolista ole. (Tunnustan olevani vähän nirso valikoiva noidenkin kavereiden suhteen, kun en välttis halua kovin monien ihmisten tietävän elämästäni mitään ja koska sitten, kun jollekin alan jotain kertoa, minun on vaikea pidätellä, ja kerronkin enemmän kuin olisi tarvis. Jotkut kutsuisivat tätä varmaan avoimuudeksi, minä lähinnä liialliseksi omista asioistani lörpöttelyksi, jota usein kadun ankarasti jälkeenpäin.) Muuten kuin virtuaalisesti minulla ei nykyään miespuolisia kavereita ole ollenkaan. Siellä ne pysyvät turvallisen matkan päässä.

Toisekseen en kyllä tunnusta, että olisin ainakaan tietoisesti yrittänyt antaa kuvaa siitä, että viettäisin mitenkään villiä sinkkuelämää. (Eivätkä päivitykseni satunnaisesta tai tahallisesta värikkyydestään huolimatta sentään ole lähelläkään sellaista avoimuutta, mistä Neo kertoi! Sisäinen, hyvin konservatiivinen moralistini oli vallan tyrmistynyt moisesta käytöksestä!)
Tapoihini piintynyt, vannoutunut - ja vieläpä olosuhteisiin varsin tyytyväinen - vanhapiika minä olen. Kaikki (viime aikoina kokonaista yksi tapaus) yritykseni lähestyä vastakkaista sukupuolta ovat melko puhtaasti platonisia, enkä ole uskaltanut ajatellakaan oluttuopin nauttimista kummoisempia tilanteita.

Joten huokaiskaa, täällä ei ole mitään nähtävää edelleenkään.

Enkä neuvo

Minua kovasti huolestuttaa (ihan oikeasti), kun täältä haetaan yhä useammin neuvoja itsemurhan tekemiseen. Minä en varmaa konstia siihen tiedä, enkä ketään sellaiseen yllytä.

Se hukuttautuminen on huono keino, samoin lääkkeillä päiviensä päättämisen yrittäminen. Molemmista mitä todennäköisimmin jää henkiin. Hyvässä lykyssä pahoin vammautuneena. Ja sitten vasta vituttaakin.

Joten: älä tee sitä.

Päivä elämästäni

Heräsin ihan poskettoman aikaisin. Kello oli soimassa aikaisin, mutta se oli vielä kesäajassa, joten heräsin vielä tuntia aikaisemmin, kuin olisi oikeasti tarvinnut. Normaalistihan herään sitten kun herään, ainoastan hyvin, hyvin harvoin kellon soittoon, joten päiväni alkoi poikkeuksellisesti.

Totesin, että pidän kovasti työstä. Etenkin silloin, kun sen tekee reipas ja ammattitaitoinen nuori mies. Sitä on aina ilo katsella. Homma osoittautui hankalammaksi kuin sen piti olla, mutta valmista tuli. Tai melkein, yksi pieni juttu pitää vielä fiksata.

Ihmettelin sitä, miten pienestä voikaan ilahtua niin, että sydän lämpenee. Ihan parista näennäisen mitättömästä sanasta tai lauseesta.

Tulin ajatelleeksi, että faijan kuolemasta tulee huomenna viisi vuotta. Viisi! Mietin taas sitä, miten kamala vuosi -04 oli ja sitä, miten elämä tuosta päivästä lähtien alkoi muodostua.
Tuumailin myös sitä, että näiden viiden vuoden aikana on tapahtunut ihan hirveästi. Ei pitäisi valittaa, että on tylsää.

Hoksasin, että tämä minun elämäni on sittenkin pientä viilausta vaille juuri sellaista, jollaiseksi sen suunnittelin em. ruljanssin alussa. Sitä en kyllä osannut kuvitellakaan, että päätyisin takaisin Helsinkiin, pikemminkin näin itseni kenties Jyväskylässä tai Tampereella. Mutta kotiseudulle palaaminen nyt on vain iso bonus, jollaiseen en tajunnut olevan mahdollisuuksia.

Päätin, että olen onnellinen. Kaikki onneani varjostavat asiat ovat hyvin pieniä, ja oikeastaan vain olosuhteita, joille voi tehdä jotakin. Olosuhteet ovat väliaikaisia, ihan tällaisena ei luultavasti mikään tule pysymään puolta vuotta pidempään.

Jotta ei nyt ihan älyttömyyksiin mennä, jossain välissä ahdistuin noista olosuhteista. Mutta juuri silloin oivalsin sen, että väliaikaistahan tämä on.