Hieman nuorta wertheriä

Olen ajatellut paljon itsemurhaa parin päivän mittaan. Siis ajatellut, en suunnitellut. Tämä on hyvin vaikea asia, eikä mitenkään yksiselitteinen juttu. Oikein klassinen toisaalta ja toisaalta -tapaus.
Pahoittelen muuten, jos seuraavat ajatukset loukkaavat jotakuta. Seassa on myös jokseenkin mustaa huumoria, joka ei välttämättä putoa kaikille.

Olenhan minä päivien päättämistä ajatellut muutenkin enemmän kuluneen vuoden aikana ja jopa välillä hieman suunnitellutkin. Olen joskus ajatellut, että jos ei olisi äitiä (joka on ainoa lähimmäiseni) ja jos tietäisin konstin, jolla varmasti onnistuisin, voisin vaikka lähteäkin.
Mutta olen luopunut siitä ajatuksesta, koska en usko, että minulla olisi edes tässä asiassa niin hyvä tsägä. Minä jäisin kuitenkin tänne virumaan vihanneksena, halvaantuneena tai vakavasti sairaana.
En toistaiseksi ole keksinyt täysin varmaa konstia, jonka uskaltaisin toteuttaakin. Joten sinnittelen täällä - olen pahoillani.

Tai sitten tulisi joku pelastajasyndroomasta kärsivä, joka haluaisi pitää minut kiinni tässä elämässä, vaikka sitten väkisin.
"Pelastaisi" ja jättäisi sitten oman onneni nojaan selvittämään mm. kaikki sotkut, joita yrityksestä olisi seurannut. Ja kun pelastumisesta huolimatta en löytäisikään elämään sen enempää mielekkyyttä, se sanoisi omahyväisesti vain, että oikeasti halusin vain huomiota.
Ja että jos minä haluan, niin yritänhän uudelleen. Että teepä sama päätös toistamiseen, sehän on ihan kevyt pikku juttu. Avoimuus ei tässä maailmassa kannata, useimmiten. On parempi pitää suunsa kiinni vaikka tuntuisi siltä, että tästä ehkä pitäisi puhua.
Mutta sillä pelastajalla olisi hyvä mieli, kun se olisi lunastanut taivasosuutensa minun kustannuksellani minun tahostani välittämättä.
Minä sitten vihaisin pelastajaani lopun elämääni. Joka saattaisi olla pitkä. Joten olen luopunut ajatuksesta.

Tuntuu todella pahalta ajatella, että jäisikin eloon ja sitten kantaisi vielä siitäkin syyllisyyttä, että on aiheuttanut huolta ja murhetta läheisilleen. Masentuneena kun on syyllisyydentuntoja kaikesta turhastakin, puhumattakaan todellisista asioista, joista voisi syyn ottaa niskoilleen.
Yksi suuri syy on velvollisuudentunto: minusta tuntuu, että minulla on velvollisuus ainakin yrittää vielä.

Mutta kuinka olisi, jos voisi halveksunnan ja ylenkatsomisen ("itsemurha on äärettömän itsekäs teko") sijaan edes yrittää kunnioittaa ihmisen päätöstä ja omaa tahtoa?
Entä jos ihminen vain kerta kaikkiaan on niin pahassa umpikujassa elämänsä kanssa, niin paljon ahdistusta kärsinyt eikä vaan_enää_jaksa...
Emmekö voisi ajatella, että hänellä on oikeus päättää omasta elämästään oma elämänsä? Jos se on ainoa asia, missä tuntee enää itse olevansa puikoissa, kun mikään muu ei ole auttanut? Jos on jo mielestään tarpeeksi kauan tarponut suossa, jolla ei pohjaa näytä olevan? Jos ihminen tosiaan on tullut siihen tulokseen, että haluaa vain pois, ei enää jaksa toivoakaan mitään muuta. Voisimmeko ajatella, että hän on rauhansa ansainnut? Kunnioittamalla hänen viimeistä päätöstään. Edes sitä viimeistä. Itsemurha saattaa olla joskus ainoa asia, jossa tuntee voivansa itse päättää omista asioistaan.

*****

Erikoinen juttu oli muuten se, että kun sain viimeisimmän kerran masennuslääkkeet kouraani, ajattelin ensimmäiseksi, että "no, nythän minulla alkaa olla sellainen lääkearsenaali kasassa, että näillä jo melko varmasti henki lähtee, jos on tarvis". Ja olin ihan tyytyväinen.