Kaksi vuotta, eikä suotta

Minulla oli tässä työn alla pohdiskelua elämän tarkoituksesta ja parista muusta jutusta, jotka ihmisen olisi hyvä oppia, mikäli mielii elää siedettävää elämää. Sellaista pitkäpiimäistä jaarittelua ja mukaviisaita oivalluksia, tehän tiedätte.
Yhtäkkiä tuli kuitenkin mieleen yksi juttu, joka nousi kirkkaasti noiden ylitse tärkeydellään. Tänään tuli tasan kaksi vuotta siitä, kun klikkasin pelonsekaisella jännityksellä ensimmäisen blogikirjoitukseni julkiseksi. Wo-hoo!

Mietin, että mitähän tästä seuraa. Hassua, silloin en ollut ollenkaan varma pidänkö koko harrastuksesta, ja nyt en enää osaa kuvitellakaan, ettei minulla olisi tätä... Tätä... Miksi tätä oikein nimittäisi? Tämä on minulle niin tärkeä. En olisi uskonut. Ei tämä ole pelkkä päiväkirjakaan, koska sellaista en kenellekään oikeasti luettavaksi anna. Tämä on minun yhteydenpitoväyläni, monen muun asian ohessa.

Parasta bloggauksessa on ollut uudenlaisten ihmisten "tapaaminen". Vaikka useimmat ovat pelkästään ruudun tuolla puolen, en ole ketään blogituttuani tavannut kasvotusten - vielä. Se aika koittaa kyllä, jahka pääsen parempien kulkuyhteyksien varrelle.
Ja vaikka luulisi, että nämä ihmiset, joista osaa voin ihan helposti sanoa ystävikseni, ovat jotenkin etäisiä "epäihmisiä", minulle he ovat oikeita. Blogien kautta olen tutustunut ehkä aidoimpiin ihmisiin ikinä. Kai tämä kasvottomuus jollain lailla helpottaa avoimuutta. Itseäni ainakin.

Ikävin puoli tässä sitten onkin ollut se, että olen mennyt kertomaan osoitteeni sellaisille henkilöille, jotka tunnen jostain muista yhteyksistä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Se on tietysti vaikuttanut juuri päinvastoin kuin tuo kasvottomuus.

Tämä blogitouhu on vaikuttanut myös luovuutta ruokkivasti, olen löytänyt uusia tapoja itseilmaisulle ja herättänyt eloon joitakin vanhoja. Homma on elänyt, blogi on jollain lailla muuttunut paljonkin alkuajoista.

Eikä mulla ole kuulkaa aikomustakaan lopettaa vielä vähään aikaan. Deal with it.
Kjäh.