Tarinamaanantai: Salmiakkia

Iinan kynä pysähtyy, kun radio alkaa soittaa Kevättä, joka saa aina käsivarren nukan nousemaan pörhölle. Hän jää tuijottamaan ikkunasta ulos. Siellä on tosiaankin taas kevät, näihin aikoihin se aina tapahtui.

Sinä tarjosit salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän…

Poika lähti joka syksy maailmalle, Suomen syksyä ja talvea karkuun. Se kuitenkin rakasti täkäläistä kesää niin paljon, että sen paluusta pystyi olemaan aina varma.
Iinan ystävät sanoivat, että he olivat kuin Nuuskamuikkunen ja Pikku-Myy, kumpikin piti toisesta juuri sellaisena kuin tämä oli, mutta yhteinen elämä olisi ollut ihan mahdotonta. Ja sitten ne nauroivat, että Nuuskamuikkunen on ainoa olento maailmassa, joka saa Pikku-Myyn istumaan tuntikausia hiljaa paikallaan. Tarjosi salmiakkia ja alkoi kertoa.
Iina ei tiennyt montakaan ihmistä, jonka jutut olisivat yhtä mielenkiintoisia ja jännittäviä. Niitä hän olisi viikon syömättä kuunnellut, ja pojan loistavia silmiä katsellut.
Tuhannen ja yhden yön poika.

Ei mitään valmista koskaan. Eikä Iina silti osannut lakata odottamasta ja toivomasta. Että jos sittenkin… Hän ei uskoisi ennen kuin näkisi, ettei siitä tosiaankaan mitään. Eikä uskonut sittenkään.

Ne tapaamiset olivat jollain lailla ihan järjettömiä, ja pahinta siinä oli, että järjettömyydessään se oli parasta, mitä Iina tiesi. Häilyvyydestä huolimatta siinä kaikessa oli jotain kummallisen pysyvää.
Ei siinä mitään logiikkaa ja järkeä ollut.

Kun tuli kevät, soi puhelin. Eikä Iina taaskaan osannut kuin sanoa, että totta kai, kun toinen kysyi lähdetkö teelle. Hän ajatteli, että herrajumala, se on hengissä. Ja se on täällä. Ja sitten ajatteli, että voi ei. Älä, kiltti, ilmesty mun elämään, en jaksa. Niin olisi paljon, paljon helpompaa.
Sitten hän istui illan kotona. Kuunteli vain pimeässä musiikkia ja istui hiljaa.

Uskoin vakavaa valaa,
No, pojat on poikia ne lupaa muttei palaa

Ei poika mitään koskaan vannonut eikä luvannut. Tai kerran lupasi, ja silloin Iina olikin odottanut niin, että oli muuttunut postilaatikon muotoiseksi. Pitkän talven hän oli odottanut, ja palellut. Kuorrutti kullalla ne pienet hetket, joita oli saanut. Hän herkutteli niillä ja pysyi talvella lämpimänä niiden äärellä.
Iina ei ollut keneltäkään koskaan kuullut mitään niin kaunista. Ainakaan mistään ikinä ei ollut tullut niin hyvä olo. Se oli ehkä hiukan vahingossa lipsahtanut ja se oli ollut aitoa. Se oli ollut totta, eikä sitä kukaan voinut tajuta, eikä hän voinut selittää. Ei halunnut.

Ja sitten poika taas vaan katosi. Iinalla oli huoli siitä, että pojalle oli sattunut jotain. Keskiyön pikajunan katsottuaan hän näki viikon painajaisia pojasta jossain kaukaisen maan vankilassa.

Lopulta hänkin rupesi ajattelemaan, että kunpa ei koskaan enää näkisi poikaa.

…konkurssin koin, en haluu enää maksaa…

Hän ei jaksanut sitä, että maailma järjestyi kaksi kertaa vuodessa uudelleen. Hänen maailmansa… Poika eli aina täysillä, Iina vain meni säästöliekille jokaisen lähdön jälkeen. Ei hän sitä kuitenkaan koskaan pojalle olisi kertonut, sillä hän ei koskaan olisi halunnut aiheuttaa tälle pahaa mieltä. Iina ei voinut toivoa muuta kuin että poika olisi onnellinen, ja ettei sille sattuisi mitään.

Ystävillä oli tietysti oma näkemyksensä. Ne sanoivat, ettei Iina saisi jumittua yhteen ihmiseen niin pahasti, että pitäisi löytää joku toinen ja että meri on kaloja täynnä.
Mutta kun se nyt vain oli sellaista. Vaikka kuinka olisi järjellä ajatellut, niin vain aina kävi. Ja vaikka ei olisi odottanutkaan, niin keväällä kävi vanhanaikaisesti. Hetkellisesti Iina kyllä pystyi unohtamaan ja keskittymään siihen mitä oli nyt, mutta muisti kuitenkin vähän kaikesta.

Se oli automaattinen ajatus, ei sitä tarvinnut mistään kaivella. Loska sai laulun soimaan päässä ja siitä taas tuli mieleen poika. Hän oli ehdollistunut, eikä osannut opetella siitä pois. Ei ehkä halunnutkaan. Ei Iina ollut enää moneen vuoteen kuvitellutkaan poikaa näkevänsä, mutta ei hän sitä unohtanut ollut.

– No, mitäs se tyttö täällä haaveilee? Iinaa… Maa kutsuu!
Koistinen seisoo ovensuussa. Sillä on pinkka papereita kädessään ja se näyttää siltä kuin joku olisi varastanut sen eväät.
– E-ei tässä mitään… Kerro.
Iina pyyhkäisee silmäkulmaansa ja kääntyy hymyillen reskontranhoitajan puoleen.

... vaikka tarjosit vain salmiakkia,
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän.

(Tavaramarkkinat: Kevät, sanat)