Nyt, kun pitkästä aikaa ja poikkeuksellisesti, olen tässä vaiheessa päivää tolkuissani ja ajatus tuntuu kulkevan, eikä jokainen jäsenkään paina tonnia, ajattelin hyödyntää olotilaani.
Pakkaan siis kirjat kassiin ja lähden kirjastoon lukemaan. Kalevalassa on vielä pitkä siivu jäljellä ja sen jälkeen on vielä ... öööö... 29 teosta luettavana. Niistä onneksi suurin osa lienee suht helposti luettavaa, mutta - huh!
Kaikkeen sitä ryhtyy! Olen minä jo miettinyt tässä, että liekö tämä opiskelu sittenkään minun voimavaroilleni sopiva homma.
Haluan eläkkeelle, ainakin jos tämä viime aikojen olotila osoittautuu pysyväksi. Tai oikeastaan haluan joka tapauksessa. Kun en minä jaksa. En ole jaksanut pitkään aikaan, mutta parin hassun "etuisuuden" vuoksi olen sinnitellyt tässä puolitiessä näin pitkään. Nyt, kun ne "etuudet" on otettu pois, ei sinnittelyllä tunnu olevan mitään perustetta.
Olen kohta viisitoista vuotta esittänyt pirteää ja sellaista "minuahan tämä tauti ei lannista" -roolia, mutta enää en yksinkertaisesti jaksa. Olen päättänyt antaa periksi, hittojako tässä ämpyilemään.
Miksi minun täytyy vieläkin hokea sitä "minähän elän normaalia elämää sairaudesta huolimatta" -mantraa, kun en kerran enää itsekään usko siihen? Sitä paitsi minä olen ihan kamalan kyllästynyt valittamaan jatkuvasti sitä kuinka väsynyt olen. Eikä tämä mitään normaalia elämää ole!
Ja kun tätä vastaan on turha edes taistella, kun ei siitä ole mitään hyötyä. Itsensä siinä vain uuvuttaa. Ja alkaa kyrsiä entistä enemmän.
Jos luovutan, tuleeko minusta lopultakin sellainen kuin haluaisin: seesteinen, tasainen, lempeä, mukava ja kiltti?
Minä en enää halua olla alituisesti seiväs perseessä kulkeva kärttyinen ja paha akka.
Minä haluan olla kiva ja helposti lähestyttävä. Ja paljon muutakin, joka pääsee aina unohtumaan, kun jokaisen päivän kulkee jaksamisensa äärirajoilla. Minä esimerkiksi olen aika iloinen ja optimistinen, hauska ja huumorintajuinen ihminen... Silloin kun ei tarvitse pelätä, että minä hetkenä kaadun pitkin huimaa pituuttani - ihan vain uupumuksesta.
tiistai, syyskuu 23, 2008
Otteluväsymys
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 huomautusta:
Niin, eipä se eläke kai sitä tarkoita, että et saisi sen jälkeen tehdä enää mitään? Sen jälkeen voit sitten opiskella tai tehdä työtä oman jaksamisesi mukaan. Eikös työkyvyttömyyseläkkeellä saa kuitenkin tienatakin jonkin verran? (Jos nyt siltä tuntuu, että joskus tahdot jotain tehdä).
Varmaan on itselläsikin kivempaa sitten, kun et enää vaadi itseltäsi niin hurjasti ja esitä, että ei tunnu missään. Toivottavasti ainakin. :)
Anteeksi Mymskä, nauran täällä ääneen. En ilkeyttäni, uskon että ymmärrät. 15-vuotta on pitkä aika, eikö ne yleensä anna aikaa sen kymmenen vuotta, sitä normaalia elämää, mihin ms ei juurikaan vaikuta. Sitä aikaa kun voi vielä mennä läpi kiviseinistä, ilman että sattuu (anteeksi skeptisyyteni).
Mä halusin kanssa olla se ihminen, joka ei luovuta, vaikka mitä tulis. Haukkasin vähän liian ison palan ja usko pois tässä on syötävää vielä, vaikka karsiikin jostain laidasta. Et kai sä pystyyn kuole, vaikka eläkkeelle jäisitkin.
"Seesteinen, tasainen, lempeä, mukava ja kiltti?"
Annas kun mietin... epäilen. Ellet ajatellut lobotomiaa siinä samalla;).
Tiina, juuri tuota minäkin olen ajatellut: että voisin sitten opiskella omaan tahtiini. Yhteiskunnan vaatimaan tahtiin en näköjään oikein pysty.
Ja saahan eläkkeen lisäksi jotain ansaitakin.
Nyt on vaan sitten ongelmana se, että myönnetäänkö minulle kokoeläkettä...
Jamido, saa nauraa, kun kerran samassa veneessä naurat! :D
Tuo pystyynkuolemisen pelko kai on ollut yksi syy sinnittelylle. Mutta eikös lobotomia kuulu työkyvyttömyyseläkkeeseen ilman muuta? Ha ha.
Joo, kymmentä vuotta ne yleensä lupailee. Mutta minä en ole hakannut päätäni seinään niin, että se ei olisi sattunut. Näin kauan kuitenkin on kestänyt ennen kuin olen tajunnut, että ei se seinä annakaan periksi... Miten niin umpiluupää?
Lähetä kommentti