Itsekutakin, mutta jotenkin asettuu taas omat ongelmat mittasuhteisiin... Että olisko sitä sittenkin melko tervepäinen.
Enkä vielä edes tiedä mitä on tapahtunut, muutama sälänkappale muutamassa blogissa.
Mitä on vialla? Miksi tämä toistuu? Eikö meillä/niillä ole enää mitään muita keinoja kuin telkkarista ja netistä opitut? Ja miksi vitussa siihen omaan ahdistukseen täytyy sotkea viattomia sivullisia? Minulta loppui ymmärrys jo kauan sitten. Jossain vaiheessa yritin ymmärtää, en enää. Toivottavasti tekijä tällä kertaa jää henkiin.
En edelleenkään sytyttele kollektiivisia kynttilöitä. Muutenkin voi olla varma siitä, että ahistaa.
tiistai, syyskuu 23, 2008
Syksyllä ahistaa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
8 huomautusta:
Kappas vain, piti ihan lehtien otsikot tutkia ennen kuin tajusin, mistä nyt kohkataan. Tässä omassa paskassa kun rypee, niin jää usein tuo ulkomaailma ulkopuolelle. Luin siis vain otsikot - en itse juttuja, joten mielipidettä ei vielä ole.
Mutta ilmeisesti taas joku syrjäytyneeksi luokiteltu huomionhakuinen henkilö siellä... Tjaah, ei ole minusta kollektiivista surukynttilää sytyttämään. Sytytän kynttilän korkeintaan itselleni, jos jollekin. Nääs, tällainen paskapää voi jollakin tasolla tajuta, miksi joku tekee noin. Se ei tarkoita, että HYVÄSKYISI sen.
Niin, olen kuitenkin sitä mieltä, että olisi kohteliaampaa lähteä yksin eikä roudata "puolta koulua" mukaan.
Joo, kyllähän tällainen hetkeksi pistää unohtamaan oman kurjuuden. Vaikka niitä nyt ei tietysti pidä lähteä vertailemaankaan.
Minä en jotenkin enää pysty ymmärtämään. Aikaisemmissa vastaavissa olen tuntenut hiljaista ymmärrystä, mutta se alkaa nyt loppua. Oikeastaan se loppui jo viime vuonna, Myyrmannin tapauksessa vielä ymmärsin ihan hyvin tekijää. Mutta tosiaan ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa.
Mutta nämä ampumisjutut on ihan hirveätä paskaa, tuollaista en tajua ollenkaan. Ihan tolkutonta perseilyä.
Nythän ei edes tiedetä vielä oliko tämä tekijä mikään syrjitty tai kiusattu vai muuten vaan riemuidiootti.
Huomaan minäkin itsessäni jotain kovettumista. Enää en jaksa kiinnostua, kokea. Onko se kyynistymistä, herkkyyden menettämistä?
Toinen asia olisi, jos joku uhreista olisi ollut oma läheinen. En oikein uskalla ajatellakaan.
Elämä on.
Antaudu, minä en huomannut kovettuneeni, en kyynistyneeni sittenkään ihan niin paljon kuin olin luullut. Minua kosketti, järkytti, suretti. Miten voisin olla millään lailla liikuttumatta?
En ehkä olekaan niin paha kuin kuvittelin. Onneksi siellä ei ollut ketään tuttua saati sitten läheistä.
Eikä sitten jäänyt henkiin, se perkele. :(
Tää touhu rupee olemaan ihan uskomatonta. Koskaan en ole lastentekoa ns. henk.koht. syistä katunut, mutta nämä tällaiset asiat aina saa miettimään että olisi ne varmaan kannattanut jättää tekemättä tällaiseen persereikämaailmaan :(
Mymskä, hyvä kuulla.
Minulla lirahti kyynel kun ensimmäisen kerran kuulin uhrien suuresta määrästä.
Ihmisiä siis ollaan.
Bambi, ehkä se oli sittenkin parempi, että kuoli. Ei siitä olisi "henkiin jääneenä" mitään aoua ollut kenellekään, kun ei siitä olisi enää ns. ihmistä tullut...
Antaudu, toistaiseksi joo.
Lähetä kommentti