Eilen sain kokea, kuinka ihmisäänillä tehdään taidetta. Kun teemana on meri, ilmaisuvälineenä musiikki, ja siihen liittyy vielä lempiaikakauden runoilijoiden (tässä Leino, Södergran) teoksia, on paketti melkoinen. Liikutuin lähes kyyneliin, kun kuuntelin kaunista laulua, imin paikan ja tilaisuuden tunnelmaa.
Juuri nyt kosketti erityisesti Edith Södergranin runo Det underliga havet:
Sällsamma fiskar glida i djupen,
okända blommor lysa på stranden;
jag har sett rött och gult och
alla andra färger, -
men det granna, granna havet
är farligast att se,
det gör en törstig och vaken
för väntande äventyr:
vad som har hänt i sagan,
skall hända även mig!
Muistin, millaisilla asioilla sitä voi itseään lääkitä suklaakastikkeeseen ja vaahtokarkkeihin hukuttautumisen sijasta. Siinä, missä sokerihumalan turruttavuus kestää vain hetken ja siitä seuraa krapula, eilisenkaltainen elämys on parempi, sen vaikutus tuntuu vielä seuraavana päivänä. Ja tietysti vielä pidempäänkin, siihen voi palata myöhemmin, aina kun haluaa.
Vaikka en minä nyt masentunut ole, vain melankolinen. Jollain lailla pidän jopa siitä itsessäni, melankolisuudessa tällaisena on jotain tuttua ja turvallista. Se on pehmeä, hämärä, lohdullinen ja turvallinen sopukka minussa. Sinne on välillä mukava käpertyä.Konsertin jälkeen kävelin hiljakseen kaupungilla, nautin sen äänistä: katusoittajan ja raitiovaunun suhinan musiikista (poikkeuksellisesti en eristäytynyt nappikuulokkeilla maailmasta), sen valoista pimeässä. Totesin vain, että kyllä minä vain niin tykkään - tästä kaikesta!
Ja että olen taas kovin kyllästynyt mukanokkelaan kyyniseen sanoilla kikkailuun ja ironiaan ja sarkasmiin peitettyyn kevyen vihamieliseen sanailuun. Ja kaipaan pehmeyttä, vanhanaikaista romantiikkaa ja kauneutta, kilttiyttä; onneksi niitä löytää aina tarvittaessa kirjoista, runoista ja elokuvista, siksi ne ovatkin parhaita ystäviäni. Itsestänikin olen sellaisen löytänyt, ja myöntynyt sille, antanut sille tilaa ja oikeuden olemassaoloon.
Outoja kaloja liukuu syvyyksissä,
tuntemattomia kukkia hohtaa rannalla;
olen nähnyt punaista ja kultaa
ja kaikkia muita värejä, -
mutta loistava, loistava meri
on vaarallisin nähdä,
se tekee janoiseksi ja alttiiksi
vartoville seikkailuille:
mikä on tapahtunut sadussa,
on tapahtuva myöskin minulle!
(Edith Södergran, suom. Aale Tynni)
Kiitollisuus maistuu minun suussani hiukan liian uskonnolliselta sanalta, mutta jotain sellaista minä nykyään tunnen usein.
Tekstit
7 huomautusta:
Minä olen myös kyllästynyt tuohon nokkeluuteen. Vaikka vieläkin sitä harrastan (blogissa ehkä vähemmän, sosiaalisissa tilaisuuksissa enemmän), niin se tuntuu vanhalta ja kuivalta, ei enää tuoreelta ja hauskalta. Etsin nykyään toisenlaisia tunnelmia, ja välillä hymähdän sillekin, että se on sitä nykyaikaa, kun ei edes kyynisyys jaksa kiinnostaa pitemmän päälle, vaan pitää vaihtaa alati maisemaa.
Tiedä sitten onko nykyaikaa, mutta minusta kyynisyys ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa. Vähän aikaa se saattaa huvittaa, mutta pidemmän päälle ei huvita. Eikä se ole mitään tervettä kriittisyyttä, johon se usein sekoitetaan. Se on vain tylsää.
Kyllä minä siihen usein sorrun, sen taakse on niin helppo mennä. Etsin jotain sellaista, että uskaltaisin (ja muut minun kanssani uskaltaisivat) olla ihan just niin romantikko kuin olen. Missä vaiheessa siitä muuten tuli synonyymi tyhmälle? En näköjään voi edes kirjoittaa sanaa 'herkkä' tuohon mitä haluaisin olla...
Onhan niitä sellaisia "romantikkoja", jotka ovat niin lilluslällyslöö-iniskoja ja oikeasti tyhmiä, että on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon. Sellaisia, joilla mieleen tulvahtelee kaikenlaisia tunteita kuin sateenkaarenvärejä. No minun on nyt hankala eritellä, mikä siinä kinnaa, mutta ärsyttäviä ovat. yäk.
Ja herkkä ja taiteellinen sielu olen minäkin.
Mun bloginihan koostuu pelkästään siitä mukanokkelasta kyynisestä sanoilla kikkailusta ja ironiaan ja sarkasmiin peitetystä kevyen vihamielisesta sanailusta.
Mutta ei kaikkien tarvi olla romanttisia ja herkkiä sieluja. Pitää hyväksyä ne sarkastiset kyynikotkin. Nih! ;)
Annikki, mä arvasin, että kun mainitsee saman romantiikka, joudun tähän... En siis just tarkoita romantiikalla mitään harlekiiniromantiikkaa, johon koko sana nykyään samaistetaan.
Ehkä ajan takaa jotain sellaista vanhanaikaista tunteellisuutta, ehkä enemmänkin sitä tyylisuuntaa. Tai jotain sellaista, vastakohtaa kylmän ja puhtaan järjen ihannoinnille. Jotain typerän idealistista kuitenkin, joka tuntuu kokonaan unohtuneen.
Tiina, älä yritä. Sun blogihan on niin sydämellinen ja herttainen, kaikkea muuta kuin vihamielinen. Pääasia kuitenkin, että antaa tilaa molemmille puolille, ei ne ole toisensa poissulkevia. :)
Monessakin mielessä mä olen kokenut olevani hyvin kaksijakoinen. Tästä yhtenä esimerkkinä se, että (tiedän tämän ihan faktana) osaan olla kamalan kylmä, kova ja tunteeton, mutta toisaalta olen hyvin herkkä ja haavoittuva (tämän tiedän faktaksi vielä varmemmin, kiitos psykiatrian ammattilaiset ;).
Sen sijaan en missään tapauksessa ole kyyninen, vaikka sarkasmi, ironia ja sanakikkailu ovat namia meikälle. Vaan en myöskään ole järin romanttinen; en edes kunnolla tiedä mitä se tarkoittaa. Lienenkö sitten tyypillinen mies?
Kuinka vain, mun kaksijakoisuuteni ei yllä akselille romanttinen - kyyninen. Ensimmäinen on häh? Jälkimmäinen yäh.
Mukavaa alkavaa viikkoa Mymskälle, tuolle sarkasmia ironisoivalle romantikkosanakikkailijalle! :)
Kaptah, mähän en ymmärrä miehistä mitään, mutta mä luulen, että tyypillinen mies ei puuttuisi tällaiseen keskusteluun millään lailla. Joten sikäli tuo sun vakuuttelu ei mene läpi :)
Kyllähän minäkin sarkasmista ja ironiasta tykkään, eikä mulla mitään aikomusta ole niistä luopua. Tai ehkä joissain yhteyksissä voisi joskus olla ilmankin, että tulisi otetuksi vakavasti edes joskus.
Lähetä kommentti