Toisaalta ja toisaalta II

Soitetaan, soitetaan...

2010-01-03T15:16:00.002+01:00

Nyt loppuu se huutelu!

Siinä on, the one and only. Pariisi, 1970.

***tu, tää on muuten kova. Oikeesti.

Muita vuosikymmenen ensimmäisiä klassikoita.

Tänä vuonna rakennamme kodin

2010-01-02T13:51:00.001+01:00

Jotenkin on hassu olo; kovin olen onnellinen ja tyytyväinen elooni, mutta olen hukannut jonkun langanpään.
Pari viimeistä vuotta on mennyt päämäärätietoisesti tähdätessä paluumuuttoon, ja nyt kun se on tapahtunut, ja omaan kotiinkin olen päässyt ihan yllättävän helposti ja nopeasti, onkin oudon tyhjä olo. Vähän sellainen kuin aina suurien mullistusten jälkeen: tässäkö tämä nyt oli?

Koko viime vuosi oli yhtä suurta mullistusta, vaikka se ei välttämättä niin selvästi päälle päin näkynyt. Pinnan alla kuitenkin kupli koko ajan. Ja lopultahan se nousi pintaankin, ja ihana myrsky olikin totta ja ihan siinä käsillä. Myrskyssähän minä viihdyn - ainakin jos saan katsella sitä turvallisen matkan päästä. Tai jos on lähellä suojaisa paikka, mihin paeta, kun alkaa pelottaa.

Nyt en vain meinaa saada tavallisista päivistä kiinni. Istun ja ihmettelen, että mihinkäs nämä langat nyt kuuluikaan solmia. Toisaalta hyrisen tyytyväisyyttäni, olenhan juuri siinä mihin tähtäsin, ehkä saanut jopa enemmänkin kuin toivoin, mutta toisaalta olen ällistynyt siitä ajatuksesta, joka nousi mieleen vuoden vaihtuessa: mikäs minun johtolankani nyt sitten on? Mihin minä nyt suuntaan, mitä tavoittelen? Kaikki on niin valmiin tuntuista, senkuin eläisi vain.
Mutta en minä osaa, minulla täytyy olla joku tavoite. Ja sellainen pitäisi keksiä.
Taidan ryhtyä taas tavoittelemaan kuuta taivaalta tai odottelemaan, että se putoaa syliini.

Tai ehkä sittenkin ensin rakentelen valmiiksi tämän kotikoloni, joka tuntuu päivä päivältä rakkaammalta.
Ensi viikolla saan huonekaluja ja pääsen aterioimaan ihan pöydän ääreen, sekä järjestettyä kirjahyllyn, johon tulee tilaa toinen mokoma.
Kaikenlaisia arkisia asioita on ryhdyttävä pyhien jälkeen järjestelemään, heti kun maailma taas kulkee normaalia rataansa. Paljon on monenlaista. Niin että kai siinä minulle, eläkeläiselle, puuhaa riittää. Asia kerrallaan ja niin pois päin.

Tiedä mitä tämäkin vuosi vielä tuo tullessaan. En osaa edes toivoa mitään, vielä vähemmän luvata.
Lupaan nyt sellaisen asian itselleni, että pysyttelen jatkossakin erossa ihmisistä, jotka aiheuttavat pahaa mieltä. Ei se mikään uusi ajatus ole, mutta jatkanpa samaan malliin.
Joistakin piirileikeistä olen jo irrottautunut, kun tuntuu siltä, että en saa siitä itse mitään eikä minulla ole sen enempää annettavanakaan. Vertaistuki on hieno asia, mutta jostain syystä sekin kääntyy ennemmin tai myöhemmin tukemisesta näykkimiseksi, tönimiseksi ja nokitteluksi. Sellainen ei ole kivaa, en minä nauti kiistatilanteista enkä kaipaa oman nokkeluuteni todistamista. Joten pysyttelen erossa. Tapaan niitä ihmisiä sitten livenä, jos jossain.

Onhan noissakin yhdelle ihmiselle sisältöä elämään. Puuhailen ja tuumailen, menee se elämä eteen päin potkimattakin. Kun ei tarvitse kynsin hampain sinnitellä sen syrjässä kiinni, olla vaan.

Vuosikatsaus

2009-12-25T22:14:00.000+01:00

Minulla on ollut vähän tapana näin loppuvuodesta luoda silmäys siihen miten se on sujunut. Nyt teen sen näin.

Tammikuussa

aloitin hyvän elämän ja läskikapinan. Kärsin kammottavista suklaavieroitusoireista ja karkkihimosta ja kiukuttelin terveen elämän tylsyydestä. Pääsin silti ihan hyvin alkuun.
luin tuskaisesti kotimaisen kirjallisuuden klassikoita ja totesin, että opiskelusta ei taida tulla enää oikein mitään, kun keskittymiskykyni on mennyttä ja fatiikki on entistä voimallisemmin tullutta
kävin tenttimässä em. klassikot
kirjauduin Facebookiin
rupesin saamaan sairaspäivärahaa Kelalta, se oli kymmenkertainen verrattuna saamaani työttömyyspäivärahaan (2,36 euroa/pvä)
aloin tuntea outoa vieraantumista bloggaamiseen
minusta tuntui hyvin vahvasti siltä, että tästä vuodesta tulee hyvä ja kaikki mihin ryhdyn, onnistuu

Helmikuussa

verenpaineet alkoivat olla hyvällä mallilla, mutta muuten läskiprojekti junnasi pahasti, mittanauha alkoi sentään näyttää tuloksia
veivasin, että jäädäkö vai lähteäkö
tilasin uuden tietokoneen.
värjäsin hiukseni tummanruskeiksi
ostin uuden työtuolin

Maaliskuussa

sain H:gin yo:lta otteen opintosuorituksista, niitä siis on kertynyt jonkin verran sentään
vaaka näytti viimein viittä kiloa pienempää lukemaa
kyttäsin Helsingin asuntotilannetta
olin älyttömän tyytyväinen uuteen tukkaani vaikka se alkoikin hieman vihertää. Hieman pidempi malli tuntui kivalta, ja viihdyin tummassa värissä.
olin tyytyväinen elämään

Huhtikuussa

mutsi muutti taas mökille
kävin rälläämässä
podin kammottavan krapulan
tajusin olevani juuri siinä, mihin olin työpaikan jättäessäni tähdännytkin ja mietin, onko järkeä lähteä muuttamaan mitään
olin keväästä ihan hökötyksissäni
tukka vihersi edelleen

Toukokuussa

epäilin läskin olevan ikuista
olin väsynyt ja kipuinen
kävin harrastusmielessä asuntonäytöillä
veivasin siis edelleen asumisasiaa

Kesäkuussa

aloin purkaa masennuslääkitystä, joka tuotti omat pienet ongelmansa
asuntoasia alkoi ratketa kuin itsestään, sillä Helsingin päästä alkoi kuulua sellaista, että muutto voisi hyvinkin olla ajankohtainen kesän aikana
kyrsiinnyin ihmissuhdeasioihin
podin nelipäiväistä migreeniä
laitoin työkyvyttömyyseläkehakemuksen matkaan
lomailin stadissa ja mökillä

Heinäkuussa

palasin pikkukaupunkiin tekemään muuttoa
kirjauduin pois työttömyyskortistosta
tein viimetipassa vähän säälittävän, mutta ainoan mieleentulevan siirron, joka ei johtanut yhtään mihinkään (liittyi erääseen Silläsilmälläkatsottuun). Totesin, että tein sen siksi vasta nyt, että olen lähdössä karkuun.

Elokuussa

muutin Helsinkiin, äitini nurkkiin aluksi
olin niin onnellinen, että meinasin haljeta
vittuunnuin yhteen oikuttelevaan mieheen
palasin vanhan luottokampaajani käsiin
tapasin Yllätystytön
tapasin Pauliinan
tapasin vuosien päästä vanhan opiskelukaverin
rakastuin entistä syvemmin Helsinkiin

Syyskuussa

aloitin uimisen
aloitin jumpan
tapasin Satujatarin ja kävin blogimiitissä
huomasin olevani erittäin utelias tulevan elämäni suhteen
juhlin Satujatarin synttäreitä
podin kovaa krapulaa
kävin Tallinnassa
kävin tutkituttamassa silmäni, josko leikattaisiin laserilla näkö kuntoon, mutta tulinkin pois kaihiennusteen kanssa

Lokakuussa

rohkaistuin vokottelemaan erästä nuorta miestä (ilman erityisempiä taka-ajatuksia). Ilmeisesti riehaannuin noista loppukesän/alkusyksyn sosiaalisuuksista niin, että kuvittelin olevani kiinnostavaa seuraa. Sain nätit rukkaset.
hommasin kirkasvalolampun
vedin hirveät nimpparikännit keskellä sunnuntaipäivää
olin armottomassa krapulassa
epäilin potevani vaihdevuosien esioireita
kävin Silakkamarkkinoilla
tapasin Kauran ja muita mukavia ihmisiä Kalliossa
havaitsin hienoisia neljänkympin kriisin merkkejä
kävin Kirjamessuilla, en nykäissyt Hynystä parrasta
huomasin kirkasvalohoidon vaikutuksen

Marraskuussa

oivalsin Nytkun syvimmän olemuksen
kävin kamarimusiikkikuoron konsertissa, se oli kaunista
juhlin ystävän valmistujaisia kaamoksen keskellä ja tähtitaivaan alla
tapasin Tiinan, Minjan ja Annikin Tampereella
laitoin asuntohakemuksen eräänä torstaina ja seuraavana tiistaina sain tarjouksen
kävin katsomassa asuntoa ja ihastuin siihen
tein vuokrasopimuksen
hoidin vyöruusuista äitiäni

Joulukuussa

remontoin ja pesin uutta kotiani
ostin hyvän imurin
muutin
vietin joulua yksin ja onnellisena omassa kodissa

Mitäs tästä nyt sanoisi?
Hyvä vuosi, ei siitä muuta. Ei voi ainakaan sanoa, että olisin polkenut paikallani.

Lisää tällaista, kiitos!

Jouluntaikaa

2009-12-24T18:35:00.001+01:00

Mahtaisikohan tämä olla paras jouluni ikinä?
On minulla muitakin hyviä jouluja ollut, eikä niihin koskaan ole liittynyt mitään traumaattista millä selittäisin koko juhlaan liittyvän hienoisen antipatiani. Se on syntynyt vasta aikuisiällä, enkä osaa nimetä mitään tiettyä asiaa, joka siihen olisi johtanut. Minun jouluni ovat olleet pääsääntöisesti ihan onnellisia.

Olen viettänyt lapsena iloisia ja lämminhenkisiä jouluja. Olen saanut lahjoja (muutakin kuin puuleluja) ja tuntenut olevani rakastettu (silloinkin, kun tuikkasin vahingossa olohuoneen verhot tuleen...).
Olen viettänyt jouluja serkkulassa sukulaisten kanssa.
Muutamana jouluna olen ollut myös niin kipeänä, että koko juhla on mennyt ohi, kun en ole kyennyt sängyn pohjalta nousemaan. Niissä nyt ei mitään hienoa ollut, mutta kokeiltu on sekin.

Vietin joskus aikoinani yhden joulun maalla poikaystävän (sen, jonka kuvittelin hetken olevan elämäkin suuremman rakkaustarinan) mummolassa hankien keskellä ja pakkasen paukkuessa nurkissa. Se oli kaikessa kauneudessaan kuitenkin myös jollain epämääräisellä tavalla ahdistavakin tapahtuma, olinhan ikään kuin esittelykierroksella ja hyvin tottumaton sellaiseen joulukorttimaiseen idylliin. Joka jotenkin tuntui olevan kulissi, jossa poikaystäväkin esitti sellaista roolia, joka oli minulle hieman vieras tyyppi.
Mitään pahaa sanottavaa tuostakaan joulusta ei ole, mutta jotain siitä kertoo se, että purskahdin itkuun kotiin päästyäni; olin ottanut itsekin Tyttöystävän roolin ja jos en nyt ihan esittänyt muuta kuin olen, niin ainakin olin näyttämättä itsestäni mitään muuta kuin kuoren. Koko ajan olin vähän asemissa ja varuillani. En ollut enää mikään tyttönen, mutta jotenkin asetuin sellaisen paikalle.
En muuten hiukkaakaan kaipaa sellaista joulunviettoa, niin soma kuin se asetelmaltaan olikin. Ja tietysti juuri sillä hetkellä romanttisinta ja ihaninta mitä voi tapahtua. Tajusin, että minä nyt en vain istu sellaiseen.

Eikähän tämä tietenkään ole ensimmäinen omassa kodissa vietetty joulu (tosin saattaa olla, että en ole koskaan ollut aattona yksin). Mutta jotenkin osaan arvostaa entistä enemmän sitä, että minulla on oma koti, jossa saan viettää joulua juuri siten kuin minulle sopii, ihan sellaisilla aikatauluilla ja ohjelmistoilla kuin sattuu huvittamaan (kuten kirjoittamalla blogia).

On oikeastaan vähän yllättävää kuinka samantyyppinen tämä henkilökohtainen jouluni on meidän "perhejoulujen" kanssa (perheemme on käsittänyt minut ja äitini niin kauan kuin jaksan muistaa. Isä ei oikeastaan kuulu yhteenkään joulumuistoon, koska oli kuulemma silloinkin poissa kotoa, kun vielä perheeseemme kuului - ei ihme, että en muista hänen osuuttaan). Niihin totuttuihin perinteisiin olen sekoittanut omia mausteitani ja jättänyt pois niitä elementtejä, joista en pahemmin välitä.

Minulla on niin hyvä olla (ihan kirjaimellisestikin, en ole edes syönyt itseäni ähkyyn). Ja äiti siellä omassa joulussaan on hyvin tyytyväisen kuuloinen myös.
Tästä ei puutu yhtään mitään.

Oikein hyvää ja omanlaista joulua kaikille!

Aikansa kutakin

2009-12-14T18:43:00.002+01:00

Huomenna on uuden elämäni ensimmäinen päivä. Tai jotain sinne päin.
Kuitenkin vasta perjantaina pääsen henkäisemään, kun muuttolatikot on noudettu. Sen jälkeen heittäydyn vaaka-asentoon, en ajattele joulua enkä varmaan paljon mitään muutakaan. Josko jouluna saisi jostain tilattua pizzaa, minä en jaksa ajatellakaan mitään kokkailuja ja kaupassa käyntejä... Eikä tarvikaan, kun vain itselleni teen tai olen tekemättä!
En oikein muistakaan olenko ollut näin uuvuksissa näiden viime vuosien muuttojen yhteydessä. Ensimmäisen muuton (sen joka vei pois pääkaupunkiseudulta) jälkeen muistelen nukkuneeni pari viikkoa, sitä seuraavista toivuin hieman nopeammin.

Eräs ympyrä sulkeutuu, ja olenkin miettinyt, että tämä blogin pitäminen saattaa olla tullut tiensä päähän. En minä tätä kokonaan vielä lopeta, mutta kenties tämä hiipunut päivitystahti hiipuu vieläkin enemmän. En usko enää päivittäväni siihen tahtiin kuin joskus ennen, en usko että minulla riittää mitään sanottavaa jokaisena päivänä (tai edes viikkona). Tyydyn lukemaan muiden sanoja, kirjoista ja blogeista jne.

Aloitin homman nelisen vuotta sitten, keskellä hieman erikoista elämäntilannetta. Olin tehnyt aika railakkaan vedon, ja pistänyt kaiken poikki ja pinoon. Elelin tilanteessa, jonka sain kuulla olevan verrattavissa suunnilleen itsemurhaan, mutta omasta mielestäni se oli sittenkin ehkä viisaimpia ratkaisuja. Kovin paljon en siis kannustusta tuumalleni saanut, lähinnä kummastusta. Sitä taivastelun määrää!
Mutta opinpahan ainakin sen, että kannattaa olla tekemisissään tilivelvollinen vain ja ainoastaan itselleen, sillä vain se on taho, jolla on oikeus arvostella.

Paljon on ns. vettä virrannut, ja nyt olen taas siirtymässä uuteen elämäntilanteeseen.
Epäilen sen tarkoittavan sitä, että elämäni muuttuu kovin arkiseksi monin tavoin eli jatkossakaan mitään ei enää tapahdu, lulluttelen vain tyytyväisenä ja pääsen taas erakoitumaan ihan rauhassa. Ensimmäisen kuukauden todennäköisesti hymisen tyytyväisyyttäni, kun minulla on asiat nyt paremmin kuin uskalsin toivoakaan vielä muutama kuukausi sitten. Paremmasta en juuri voi uneksiakaan.

Joka tapauksessa nettiyhteys katkeaa ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, jolla välin keskityn niihin kirjoihin, telkkarin töllöttämiseen, suklaakonvehtien syömiseen ja silkkaan nauttimiseen siitä, että saan olla yksin kotona!

Näin se homma etenee

2009-12-11T10:14:00.001+01:00

Kyllä neljän kuukauden välein tapahtuva muutto on hiukan liikaa. Vaikka se onkin tässäkin tapauksessa vain käänne parempaan, niin soisin jonkun muun hoitavan monet noista käytännön asioista puolestani. Olen ymmärtänyt melko konkreettisesti sanonnan, jonka mukaan mennään peräsuoli litran mittana. Onneksi tuo potilas sentään on jo varsin hyvässä kuosissa.
Minulla alkaa olla ne viimeisetkin voimavarat menossa, mutta onneksi tämä tästä pian helpottaa, tiistaiaamuna pörähtää muuttoauto pihaan ja muuttaa kaiken.
Jos en jo olisi eläkkeellä, saisi sairaslomaani jatkaa suosiolla ainakin kuukaudella eteen päin.

Viisi päivää on sitten aikaa valmistautua joulun viettoon eli juosta hankkimassa juoma- ja muonavarantoja niiksi muutamaksi päiväksi, jolloin maailma seisahtuu. Onneksi minulla ei ole ollut tapana mitenkään erityisesti viettää joulua, ja tänä vuonnakin ajattelin lähinnä levätä enkä liiku kotoani juuri mihinkään, jos ei ole ihan välttämätöntä (tai satu huvittamaan). Kaikki muut jouluperinteet saavat minun puolestani olla, enhän pidä edes joulusapuskoista. Porkkanalaatikon ja riisipuuron vain väännän ja se riittääkin sen teeman ympäriltä.

Sangen helpottavaa oli, kun mutsikin esitti toiveen, että viettäisimme joulunpyhät ihan vaan omissa oloissamme. Olisinkin oikeastaan enemmän ihmeissäni jos se kaipaisi jotain "lämminhenkistä joulunviettoa lähimmäisten kesken"... Lopultakin voimme tehdä joulumme ihan juuri niin kuin haluamme. Nyt ei taideta edes yrittää mitään yleisten normien mukaan tapahtuvaa juhlintaa.
Omalta osaltani arvioin 45% joulunpyhistä kuluvan peiton alla ja Nukkumatin seurassa. Lopun aikaa syön suklaakonvehteja ja taivastelen oman kodin ihanuutta.

Mutta jos alan horista jotain uuden asunnon etsimisestä seuraavien viiden vuoden aikana, voisiko joku tulla kalauttamaan halolla tai vastaavalla kovalla esineellä?

Ai lav mai imuri!

2009-12-05T17:21:00.003+01:00

Olen tehnyt hiljaa mielessäni sellaisen päätöksen, että koska minulle jää aika mukavasti ns. jemmarahaa, jota olin huolella säästänyt mm. asunnonhankintaan, aion ensinnäkin laittaa kotini kerrankin niin kivaksi kuin haluan. Kun nyt kerran tuo asuntoasia ratkesi niin kuin ratkesi, ja näyttää hyvinkin siltä, että aion jäädä tuohon loppuelämäkseni. Pidän asunnosta kerta kerralta enemmän, ja nyt siellä on remonttikin hyvällä alulla ja lopputuloksen uskon olevan suorastaan ihastuttava.

Sen lisäksi ajattelin muutenkin hieman nauttia elämästä. Ihan noin vaihtelun vuoksi ja alituisen kitkuttelun vastapainoksi. Tarkempia suunnitelmia en ole tehnyt, mutta niihin ehkä liittyy jonkinlaista matkailua ja muuta sellaista, josta olen joutunut oikeastaan aina pidättäytymään siksi, että ei ole ollut varaa.

Tarvehankinnat (mihinkään ylenpalttiseen huikenteluun ja kulutushysteriaan ei sentään ole mitään syytä riehaantua, turhaa on sellainen) joita teen, saavat olla laadukkaita ja kauniita ja parhaita. Kun kerrankin on sellainen tilanne, että ei ole pakko turvautua halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, johon sitten kyllästyy ja kyrsiintyy heti kohta. Vaihtoehtoisesti halpa paska hajoaa alta aikayksikön.

Yhtenä esimerkkinä tämän ajatuksen toteuttamisesta voisin kertoa, että kävin hankkimassa uuden pölynimurin. Niitä kyllä saisi muutamalla kympillä, mutta päätin että koska imurointi on ehkä sviddumaisimpia hommia, joita voin kuvitella, yritän tehdä siitä niin siedettävää kuin markkinoilla olevien laitteiden puitteissa on mahdollista.
Ostin siis erityisen hiljaisen ja muutenkin näppärän imurin. Se maksoi aika paljon, mutta jos sillä hinnalla saisi siivoamisesta edes hiukkasen vähemmän vastenmielistä, se on sen arvoinen investointi. Jos edes jonkin aikaa ajattelisin imuroidessani, että onpa mulla hyvä imuri ja kylläpä tällä on mukava siivota (kun ei tarvitse korvatulppia ja sillä pääsee nurkkiin ja sängyn allekin kätevästi), olisi tuo valinta osoittautunut arvoisekseen.

Kyllä ihminen voi sitten olla onnellinen, kun se riemuitsee pölynimuristakin. Kyllä elämä voi sitten olla kivaa.

Entrausta siellä sun täällä

2009-12-02T20:25:00.000+01:00

Hämmästyttävän nopeasti tuo viruslääkitys puree, ruusuinen potilas alkaa olla jo melko hyvässä kunnossa. Naama nyt on pahan näköinen vielä jonkin aikaa, mutta sentään alkaa pysyä tolpillaan. Hitto, miten paljolta olisi säästytty, jos lääke olisi aloitettu ajoissa! Murr.

***

Kävin sitä minäkin lääkärissä, ihan vuosikäynnillä. Tällä kertaa oli kerrottavana oikeastaan vain näitä hyviä uutisia, ja tohtori tuntui olevan tyytyväinen kuulemaansa ja näkemäänsä.
Ns. oireenmukaisessa hoidossa tapahtuu yksi muutos, joka saattaa olla merkittäväkin. Likaisia yksityiskohtia paljastamatta kerron, että kokeilen aluksi yhtä toista lääkettä, mutta mikäli se ei toimi, minuun ilmeisesti tuikitaan Botox-piikkejä - ihan toisella suunnalla olevaan kurttuun kuin yleensä on totuttu...

Tätä olen yrittänyt puhua jo jonkin aikaa, mutta vielä vuosi sitten ehdotukseni ei mennyt läpi. Tämä juttu vaikuttaa (ainakin toivottavasti) huomattavan paljon elämisen laatua parantavasti, ja voin ehkä alkaa suunnitella tekeväni asioita, joita en ole voinut kuvitellakaan totetuttavani enää aikoihin.

***

Eikös minulla nyt muuta kerrottavaa sitten ole kuin näitä sairaskertomuksia..? No juu, remontti alkaa ylihuomenna! Eno ryhtyy heti hommiin, ja minä suunnittelen muuttavani 14. päivä. Siis noin fyysisesti, kirjoillahan tietysti olen jo uudessa osoitteessa. Miten niin kärsimätön? Mikäli ei iske (vielä yksi) force majeure, olen todellakin uudessa kodissa jouluna.

Oih. Ajatus nostaa miltei kostetutta silmäkulmaan.

Asioilla on monenlaisia taipumuksia

2009-12-01T15:51:00.000+01:00

Asia kerrallaan, ja muistetaan hengittää välillä. Ja loputhan hoituu sisulla.

Asioilla on taipumus ratketa, vaikka niillä nyt on ikävä taipumus kasaantuakin. Kävin hakemassa avaimet ja katsomassa uudemman kerran kotiani. Se näytti vieläkin kivemmalta kuin edellisellä kerralla. Olen siis sijaintiin oikein tyytyväinen, ja asunto itsessään on tosi kiva. Varsinkin pienellä laitolla. Eno (se ainoa jäljellä oleva, joka vielä onneksi kykenee tekemään hommia) lupautui tekemään maalaushommat. Häneltä se sujuu ja jälki on hyvää, ammattimies kun on.
Heti helpotti monta prosenttia.
Jos ja kun tuo potilas tuosta hieman paranee, voin ruveta tarkemmin suunnittelemaan muuttoa. Samanaikaisesti näitä ei hoida kukaan.

Heräsin vaan taas ajattelemaan, että mitäs sitten, kun nämä viimeisetkin apuverkostot heivaavat pyyhkeen kehään? Minä kun olen niin erakoitunut (ihan omasta tahdostani vieläpä), että minulla ei ole sitten ketään.
Tämä nyt on ihan tosiasia, enkä sitä niin suureen ääneen ala murehtia, mutta toteanpa vaan.
Mutta rahallahan saa, ja rahaa saa pankista - varsinkin nyt, kun olen vakavarainen eläkeläinen. Hah hah.
Rahalla ei toki vieläkään saa ystäviä, mutta saa sillä työvoimaa tarvittaessa.

Lopuksi sairastuvan kuulumisia. Kuvaa en suosittele heikkohermoisille.
Tuo meidän rupikukko taitaa sittenkin vielä parantua, ilmeisesti viruslääkitys alkaa purra. Ainakaan ei ole sellaisia tuntemuksia, että iho alkaisi enempää kuplia. Muutenkin olo on hiukkasen pirteämpi, mutta siihen minä en kyllä vielä usko, vaan patistan oitis takaisin petiin, kun tuo yrittää ruveta jotain hääräämään. Se on nimittäin jo nähty, että siitä seuraa kahta kamalampi olo... Silmiä näkyy jonkin verran tuolta jostain, tässä ne ovat kiinni. Eivät siis täysin umpeen muurautuneet kuitenkaan, vaikka tuo turvotus melko häijyltä näyttääkin.

Sairautta ja epäonnea [jatkuu]

2009-11-30T15:54:00.000+01:00

Minähän en ole vähimmässäkään määrin mikään sisar hento valkoinen. En sitten missään mielessä. Mutta nyt on tilanne sellainen, että on vaan taivuttava.

Käytin mutsia lääkärissä tänään (se ei näe kunnolla, kun toinen silmä on umpeen turvonnut ja toiseenkin taitaa tulehdus nousta), kun tuo tauti nyt vain pahenee. Ja naama. Se on todella pahan näköinen. Aikaisemmin laittamani kuva on kesyä kamaa siihen nähden, minkä kanssa nyt ollaan tekemisissä.

Tällä kertaa oli eri lekuri kuin ensimmäisellä, ja tämä jopa älysi kirjoittaa viruslääkityksen, joka olisi tietenkin pitänyt aloittaa jo heti ensimmäisten oireiden ilmaantuessa. Eka lääkäritär oli sitä mieltä, että kuuri oli jo myöhässä, vaikka silloin ei ollut edes montaa rakkulaa näkyvissä...
Mutta eipä tuon kanssa nyt kovin paljon ole tehtävissä. Kipulääkkeistä ei ole mitään apua, eikä silmätulehduskaan tunnu hellittävän. Koska se huippu oikein tulee, että pääsisi aloittamaan toipumisen?

***

Kivoja asioita: (sen lisäksi, että saa huomenna uuden asuntoni avaimet) kävin eilen kyläilemässä kummityttöni luona. Kyllä vanhan mieltä lämmittää se vilpitön ilo, jota lapsi tuntee minut nähdessään. Tyttö on niin innoissaan siitä, että asun taas lähempänä ja voimme nähdä useammin. Hän oli niin pahoillaan, kun en voinut viipyä pidempään eilen, koska "sä oot aina niin kiva".

Vaikka minä olenkin erakko, enkä jaksa muita ihmisiä kovin pitkiä aikoja kerrallaan (enkä herra paratkoon voi kuvitellakaan asuvani kenenkään kanssa samassa taloudessa), niin on elämässäni sentään muutamia tärkeitä ihmisiä. Kai se on hyvä asia sekin.

***

Minä en ole kovinkaan ihmisrakas enkä tykkää elellä kuin itsekseni. Sehän on nyt ihan tässä käsillä oleva tilanne, odottaa van toimeenpanoa, mutta ensin täytyy saada tuo äitee kuntoon (ja onhan oma äiti tietysti ihan eri asia kuin ihmiset yleensä).

Olen oikeastihan vitun huolissani, että mihin tuo oikein voi vielä johtaa.

Juuri nyt tekisi mieli hautautua vain jonnekin piiloon, mutta ei ehdi eikä voi. Ahdistaa. Miksi asioiden täytyy aina tapahtua ryppäissä? Tosin nyt n hyviä asioita lukumääräisesti enemmän, mutta volyymillä voittaa kyllä vyöruusu. Perkeleellinen tauti on se.

Jaa juu, otin siellä terveyskeskuksessa odotellessani samalla myös possupiikin. Varta vasten ei ehkä olisi tullut lähdettyäkään, vaikka riskiryhmään kuulunkin. Sehän tässä nyt vielä puuttuisi, että minä alkaisin röhkimään... Mikä on toki mahdollista ja olisi jopa ihan säännönmukaista.

Rupikukko a.k.a. Prinsessa Ruusunen

2009-11-29T11:56:00.000+01:00

Tarjolla hieman sosiaalipornoa. Tässä siis muorin vyöruusu.

Todettakoon, että tässä vaiheessa se on vielä tosi sievä, tänä aamuna näyttää jo paljon pahemmalta, kun nuo rakkulat ovat osin puhjenneet ja silmä sinimusta ja kolminverroin turvonneempi... Huh huh.

Tuohon sitten lisäksi kovat kivut.

Eespäin, eespäin tiellä taistojen

2009-11-28T13:21:00.000+01:00

Kyllä tapahtuu, kun alkaa tapahtua. Viikon sisällä olen saanut asunnon ja eilen, kun soittelin eläkeasian perään, sain tietää, että joulukuun alusta alkaa työkyvyttömyyseläke. Että voi joskus mennä asiat jouhevasti.
Vuokrasopimus on tehty, tiistaina saan avaimet. Vasta! Vasta sitten pääsen kuuraamaan kämppää! Voi voi, kyllä nyt tulee pitkät päivät... Kolmen viikon päästä uskoisin olevani jo asettunut uuteen kotiin.

Elämä kun on opettanut lastaan, niin odotan, että missä vaiheessa alkaa taas paskaa sataa. Tai en minä nyt oikeasti sitä odota, tulee se sieltä odottamattakin. Ja sillä välin ajattelin keskittyä nauttimaan siitä, että menee hommat ns. putkeen.

Nytku, ei unohdeta sitä.

Prinsessa ruusunen muuten alkaa osoittaa merkkejä henkiinjäämisestä, se jaksaa olla jo reilun puoli tuntia kerrallaan pystyasennossa. Puoli otsaa on vesikellojen peitossa, mutta silmä sentään näkyy jo turvotuksen alta. Ja nuo rakkulat eivät sentään ole lisääntyneet. Kova on tauti, ei voi muuta sanoa.

Tähdet, tähdet - ja Tivoli.

2009-11-23T14:50:00.001+01:00

Naurua, laulua, tanssia tähtitaivaan alla. Lempeyttä ja ystävällisyyttä. Notkuvia pöytiä ja viihtyviä ihmisiä.
Taas voin vain ihmetellä, että olenpa onnekas, kun minut kutsutaan mukaan.

Näin kaksi tähdenlentoa (ihan varmasti näin, vaikka joku yritti sitä jollain tavanomaisella selityksellä kuitata). En ole koskaan aikaisemmin sellaista nähnyt, ja kaikki tuntui siinä määrin taianomaiselta, että uskon niiden olevan jollain lailla merkityksellisiä.
Romantikko minussa kehrää, kun pääsee osalliseksi tällaiseen. Kaukana poissa kyynisyys ja iva.

Meistä yhdestä tuli sitten lopulta ihan oikeasti kirjoittaja! Sanon kuitenkin toistaiseksi, sillä kuten olen havainnut, elämällä on taipumus osoittautua hyvin yllätykselliseksi ja erikoisille poluille vieväksi.

Valitettavasti (vaikka onkin ihan sataviiskytprosenttisesti sen arvoista) valvominen, matkustaminen ja hauskanpito vaatii vanhalta veronsa, ja voin olla melko varma siitä, että olen täysissä voimissani vasta muutaman päivän, ehkä viikon kuluttua. Viime yönä nukuin uppotukin lailla melkein kellon ympäri, herätessäni olin samassa asennossa mihin nukahdin.

Tämän varsinaisen juhlareissun päätteeksi kävin vielä pikaisesti Tampereella kahvilatapaamassa Annikkia, Tiinaa ja Minjaa. Ja sitäkin tapaamista leimasi hassu tunne siitä, että olen tavannut heidät aikaisemmin. Ettäkö netistä saisi ihan vääränlaisen kuvan ihmisistä?

Elämä on kyllä kovin hienoa. Ainakin silloin, kun siinä on iloa ja onnellisuutta, pakottomuutta. Olemisen helppoutta. Ja tähtiä.

Tämä seuraava yllätys odotti virtuaalimaailmassa, kun tulin kotiin.
Enemmän kuin hyvä ajoitus! :)

Ruusun aika :P

2009-11-26T21:58:00.001+01:00

Tämän kaiken kivuuden keskelle - olen innoissani enemmän kuin muistan olleeni silloin, kun muutin ensimmäistä kertaa omilleni - piti tietysti jotain hankaluutta ilmaantua.

Mutsi alkoi noin viikko sitten valitella omituisia oireita ja päänsärkyä. Minä patistin sitä menemään lekuriin, kun ei kipu tuntunut hellittävän, ja jotain kummallista ihottumaakin alkoi nousta. Eilen illalla se sitten oli niin kipeä jo (tarkoittaa ihan helvetin kipeä, ei sitä muuten lääkäriin saa), että uhkasi aamulla hankkiutuvansa lääkärille.
Vyöruusu oli diagnoosi. Kasvoissa. Ja silmässä. Tuohon nyt ei oikein mitään muuta troppia ole kuin tuhtia särkylääkettä oikein hevosen mitalla. Silmää täytyy tarkkailla, jos ei se ala parantua, on reissu silmäklinikalle edessä. Muutenhan tuo ottaa pari-kolme viikkoa ennen kuin alkaa hellittää.
Ja on tuo muori kyllä tosi tosi sairas. Ei paljon muuta voi kuin maata ja voihkia, en minä sitä noin pipinä muista nähneenikään.

No, minulla muuttohommat tässä sivussa sitten rullaavat etiäpäin. Huomenna menen kai kirjoittamaan vuokrasopimuksen ja avaimia pääsisin hakemaan vaikka heti sen tien. Täytyy katsoa mikä on huomenna tilanne ja jaksanko sitten juosta noita asioita kerralla. Onneksi ei tarvitse tästä kiireellä lähteä, soppari vain täytyy ajoissa tehdä.

Jaa se kämppä? Se oli ihana. Oikeastaan juuri sellainen, mistä olen haaveillut pitkään. Tuntuu jotenkin epätodelliselta edelleen, että tämä meni näin helposti. Viikossa sain kämpän, ja otin vielä
ensimmäisen, jota tarjottiin! Ja että se on noin kiva. Tuo mutsin sairastuminen nyt sitten varmaan tasapainottaa tilannetta, hmph.

Jumalaton kuuraaminenhan siinä on edessä (en ihan tajua, miten ihmiset jättävät asuntonsa sellaiseen kuntoon luovuttaessaan sen. Itse kun olen enemmän sitä sorttia, jotta hammasharjan kanssa käyn nurkat läpi, ettei olisi seuraavalla sanomista ja ei tarvitse kuin tavarat kantaa sisälle.) ja sen jälkeen pientä pintaremonttia. Vuokranantaja antaa remonttivehkeet maaleineen, sikäli homma menee oikein hyvin.
Olen pitänyt itseäni sottapyttynä ja epäsiistinä laiskurina, mutta muutaman kerran toisten ~~paskojen keskelle~~ asutuksiin muuttaneena alan olla sitä mieltä, että olenkin oikea pulmunen. Minulla saattaa olla sotkuista enkä ole mikään hyvä järjestyksen pitäjä (satunnaisia kohtauksia lukuunottamatta), mutta ei minulla sontaista ole. Esim. kaapit eivät ole koskaan olleet noin likaiset kuin tässä tulevassa kodissani... Menee kyllä purkillinen vimiä ennen kuin minulle kelpaa.

Niin, kyllä minä tuohon kotini teen, ja jos on loputkin asumisolosuhteet hyvät, en lähde siitä kuin jalat edellä. Mitenkään hirveän ihastunut en ole tähän muuttoharrastukseen, vaikka siinä oma hauskuutensakin tietysti on.

Jouluksi kotiin.

2009-11-25T10:14:00.002+01:00

Nimittäin omaan kotiin! Minä sain asunnon!

En voi uskoa hyvää tuuriani; tässä toteutuu oikeastaan kaikki toiveeni. Yksiö, juuri sopivasti neliöitä. Palvelut ja kulkuyhteydet - kaikki hyvät. Kirjasto ja uimahalli lähellä.
Ja ratikkareitin kupeessa.

Se ei ole ihan Kalliossa tai muussa ykkössuosikkipaikassani, mutta tämä itäisen kantakaupungin osa sopii paremmin kuin hyvin. Minun tulotasollani ei paljon lähemmäs keskustaa taida olla mahdollisuuksia.

Pääsen tänään katsomaan. Jännittää.

Vuokrata halutaan

2009-11-19T18:38:00.000+01:00

Hiljainen, luotettava, eläimetön, lapseton, savuton, hajuton, mauton ja pääsääntöisesti kaikinpuolin harmiton vanhapiika etsii asuntoa Helsingistä.
Sijainti ratkaisee, neliöiden määrä ei niinkään.
Kaikki huomioidaan.
Pienet, mutta säännölliset tulot.
Yst. vast. kommenttilaatikkoon.

*****

On muodostunut sellainen käytäntö, että mutsi on poissa kotoa aamupäivisin, ja minä iltapäivisin ja iltaisin. Menee se näinkin, kun yhteentörmäysten riskit on minimoitu. Ja aikansa kutakin, sanoi pässi ja niin pois päin. En minä kyllä valita, ainakaan kovin kovaäänisesti. Joskus hieman itsekseni puhisen intimiteetin puuttumista, mutta muuten tyydyn ajattelemaan, että väliaikaista kaikki on vain.

Asuntomarkkinoiden seuranta aina toisinaan nostaa pienen lohduttomuuden tunteen pintaan, mutta tuumaan, että jossainhan kaikki asuvat. Jos olisin kommuunielämään soveltuvainen, ei tässä mitään hätää olisi: stadissa on vapaana vaikka kuinka paljon 3-5 h+k -mallisia asuntoja, sen kuin valkkaisi mieluisimman. Vuokran maksamiseen ei yksinasuvalla _vain_ole_mahdollisuuksia! Eikä monella varmaankaan ole mitään mielenkiintoa lähteä yksinään asuttamaan tuollaista lukaalia, mitä järkeä siinä olisi?

Mitä helvettiä ne huutaa (viittaan Hesarin mielipidepalstalla jokin aika sitten esitettyyn näkemykseen, jota lukiessa taisin vetää aamukahvit väärään kurkkuun), että tänne ei saisi enää yhtään lisätä pieniä asuntoja, vaan elämisen laatu kasvaa neliöiden myötä? Ei se laatu siitä tilasta ole kiinni. Täällä on todella paljon yksinelävien (en muista prosenttilukua, mutta suuri se oli) talouksia, ja meitäkin on, joilla ei ole mitään suunnitelmia luopua statuksestaan - ei edes asunnon takia. Aika monet ovat sitä mieltä, että pienessäkin luukussa voi elää varsin laadukasta elämää, kunhan siitä ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi, ja kunhan saa asua keskellä käyttämiään palveluita.
Joten lisää pieniä keskusta-asuntoja ja heti! Tornitaloja, joihin ei tehdä yhtään kaksiota suurempaa asuntoa! Ei yhtään isoa huoneistoa edes kaupunginlaitamille (kun ne ovat sitten tyhjillään kuitenkin), hus maalle asumaan kaikki suurperheet! Siellä on tilaa koota ympärilleen vaikka koko suku ja viettää niiden kanssa kekkeriä. Siellä on lapsosten hyvä kasvaa ilman kaupungin paheellistavaa vaikutusta ja vaaroja.

Helvattu, kun saisi lottovoiton, niin ratkeaisi tämäkin ongelma (joo, ryhdyin jo lottoamaankin sen sijaan, että vain odotan voittoa. Myönnän olevani hieman epätoivoinen ajoittain.).

P.S. Tuo alun ilmoitus on tarkoitettu ihan vakavasti otettavaksi.

Lopullinen ratkaisu

2009-11-16T17:33:00.000+01:00

Olen tässä pyöritellyt mielessä jonkinasteisen virtuaali-itsemurhan tekoa. Jotenkin tämä kaikki on alkanut paisua ihan älyttömiin mittakaavoihin. Pelkään kohta hukkuvani tyystin pelkkään virtuaalisuuteen, nikkini ja profiilini ovat jo menneet iloisesti sekaisin todellisen minäni kanssa, eli en voi sanoa touhuavani täällä enkä siellä enää kovinkaan anonyymisti. En minä nyt ole koskaan kamalasti peitellyt oikeaa minääni, mutta jonkinlaisen suojan nimimerkki on kuitenkin antanut.

Blogi on ollut kaikkein "turvallisin" paikka, mutta sekin on jo mennyttä. Täytyy koko ajan vähän tuumata, että mitä nyt voi kirjoittaa ja mitä ei, ja loukkaantuuko joku nyt tästä vai miten mahtaa reagoida. Ja sitten se menee siihen, että löydän itseni kirjoittamasta jotain helvetin selityskirjelmää sille ja tälle, kun jossain muualla netissä tunnen jääneeni sen ja anteeksipyynnön velkaa.
Tästä hommelista on siis mennyt vähän pohja. Paskaa, sanon minä! Joskus maailmassa päätin, että kirjoittamiseeni pätee ainoastaan yksi sääntö: älä selitä. Ja kuinkas sitten kävikään...

Helppohan se on siellä sanoa, että pysy pois niiltä sivuilta ja rajoita netin käyttöäsi. Ei se niin yksinkertaista ole, kuulkaas. Kun minulla on kone päällä (eli käytännössä koko päivän, tai ainakin sen aikaa kun olen kotona), minulla on myös netti auki. Ja siinä viisi tai kuusi sivua yhtäaikaa. Nämä ovat siis sellaisia sivuja, joilla olen ns. aktiivinen. Lisäksi sitten sellaiset satunnaiset surffailut ja hakujutut ym.
Minä_olen_riippuvainen.

Niinpä olen ajatellut sellaista ratkaisua, että tuhoaisin muualla olevat profiilini ja jättäisin ainoastaan tämän blogin, koska tämä on minulle loppujen lopuksi kaikkein tärkein ja rakkain. Tappaisin siis myös sen profiilin, joka oli ihan ensimmäinen. Se on eräällä pienen piirin keskustelupalstalla ja taitaa olla vähän aikansa elänyt. Sillä foorumilla tutuiksi tulleet, tärkeät tyypit, ovat tuttuja jo muutenkin kuin vain virtuaalisesti, joten juuri mitään menetettävää ei ole.

Mutta tämä saattaa olla myös ohimenevää nettiähkyä, joka oireilee aina ajoittain. Tuosta normaalista ähkytilasta tämä poikkeaa siinä, että en tunne bloggaamisen suhteen mitään angstia. Tämä on itse asiassa osapuilleen ainoa juttu, joka vielä kiinnostaa (siis muun, sen oikean, elämän lisäksi).
Koska kirjoittaa minun täytyy, kaikki muu on ihan epäoleellista. Kirjoittamisen suhteen hajontaa on hiukan liikaa, niin että en oikein osaa keskittyä edes puolitosissani juuri siihen, kun pitää säätää ja soheltaa joka puolella.

Valehtelisinko, jos väittäisin

2009-11-15T13:49:00.001+01:00

SUKUPUOLI
[x] nainen
[] mies

IKÄ
[] 0-10
[] 10-20
[] 20-30
[x] 30-40 (Ihan kohtahan siirrynkin jo seuraavaan luokkaan, yh)
[] 40-50
[] 50-60
[] vanhempi

USKONTO
[]kristitty
[] ortodoksi
[x] ateisti (tähän olen päätynyt, kun olen aikani etsinyt)
[] jonkun uskonnonlahkon jäsen (esim. helluntailaisuus, vanhoillislestadiolaisuus, Jehovalaisuus..)
[] joku muu, mikä?

SUUNTAUTUMINEN
[x] heteroseksuaali (Olen "sillä tavalla" vain ja ainoastaan miehistä kiinnostunut -joskus kyllä leikkinyt ajatuksilla muunlaisesta suuntautumisesta, päätymättä kuitenkaan muuhun lopputulokseen -, mikä on varmaan kamalan tylsää ja vanhanaikaista. Mutta sellainenhan minä olen.)
[] homoseksuaali
[] bi-seksuaali
[] pan-seksuaali
[] et määrittele itseäsi
[] jokin muu?

1. Tämänhetkinen fiilis?
Varsin hyvä, lukuunottamatta kevyttä nolostusta huonosta käytöksestäni.

2. Viimeisin kuuntelemasi kappale?
Miitta-tädin tunnari (soi päässä paraikaa, joten kai sen olen viimeisimpänä kuullut).

3. Oletko joskus ollut ihastunut kaverisi kumppaniin?
En muista, että ainakaan kovin vakavasti. Ja jos olisinkin, sen pitäisin visusti omana tietonani. Kaverin kumppani on ollut ihastunut minuun, mistä seurasi kiusallinen tilanne.

4. Oletko koskaan viritellyt jotain varatun henkilön kanssa?
Olen minä kokeillut, mutta eihän siitä tullut kuin paha mieli. Nyttemmin en virittele yhtään mitään.

5. Oletko humaltuneena seksuaalisesti virittyneempi, kuin selvinpäin?
En ylipäätään ole kovin virittynyt. Kännissä saattaa joskus seksi käydä mielessä.

6. Oletko viillellyt ranteitasi tai muuta kehoasi?
En. Itsetuhoisuuteni ilmenee muilla tavoin.

7. Heittäydytkö usein marttyyriksi, jos muut eivät tee kuten haluat?
Toivottavasti en kovin usein. Marttyyriksi heittäytyminen on ärsyttävää.

8. Millainen olet riidellessä?
Rasittava, vittumainen, epäoikeudenmukainen, epäjohdonmukainen. Kaivelen vanhoja, tökin heikkoja kohtia, tartun pikkuasioihin, olen ylimielinen ja näsäviisas, esitän välinpitämätöntä ja kaikkitietävää. Saatan korottaa äntäni ja jopa paiskoa tavaroita ja ovia. Kaikkea muuta kuin ns. rakentava riitelijä.
Kiihdyn nopeasti, mutta myös lepyn nopeasti. Pyrin mieluummin välttämään riitatilanteita.

9. Oletko koskaan esittänyt olevasi päihtyneempi, kuin tosiasiassa olet?
Kyllä minä yleensä enemmän yritän esittää selvempää kuin olenkaan.

10. Oletko mielestäsi kauniimpi/komeampi kuin joku ystäväsi?
En pidä itseäni erityisen kauniina, enkä ainakaan kauniimpana kuin muut.

11. Onko joku särkenyt sydämesi?
Yhden kerran on sattunut niin pahasti, että samalla tavalla ei tule koskaan enää käymään.

12. Oletko sinä joskus särkenyt jonkun sydämen?
Enpä usko. Ei minuun kukaan ole koskaan niin tuskaisesti rakastunut.

13. Oletko mielestäsi seksikäs?
Olen maailman seksittömin olento, ellei muumeja lasketa.

14. Oletko käyttänyt (myös kokeilu lasketaan) huumeita?
Olen, mutta vain lääkkeiden kanssa olen ollut ongelmissa. Muista en ole suurempia kiksejä saanut.

15. Teetkö sitä usein?
Tällä varmaankin tarkoitetaan seksiä. En.

16. Kehutko usein tuttujasi vain mielistelläksesi heitä?
En mielistele, en edes kehu kovin pienin perustein.

17. Vihaatko jotain henkilöä tuttavapiirissäsi, mutta et näytä sitä?
Tuttavapiiriini ei kuulu sellaisia ihmisiä.

18. Oletko flirttaillut pomollesi/esimiehellesi päästäksesi ylenemään "reittä pitkin"?
En todellakaan, mutta en ole havitellut ylennystäkään.

19. Mitä mieltä olet homoseksuaaleista?
Pitäisikö heistä olla jotain mieltä? Joskus luulin, että tytön paras ystävä olisi homo, mutta erehdyin. Kyllä se on edelleen timantti.

20. Voisitko työskennellä prostutioituna?
Olen joskus miettinyt tätä hyvinkin vakavasti. Nuorempana olin sitä mieltä, että voisin ehkä. Nykyään en voi kuvitellakaan. Tuskin se olisi edes kannattavaa, markkina-arvoni laskee koko ajan.

21. Oletko harrastanut seksiä jonkun kaverilistallasi olevan kanssa?
En harrasta seksiä kavereiden kanssa.

22. Asteikolla 1-5, kuinka hyvä itsetunto sinulla OIKEASTI on?
Vaihtelee kovasti päivästä, vuorokaudenajasta, kuun kierrosta ja kaikista muista olosuhteista riippuen. Eiköhän se jossain kolmosen kieppeillä ole.

23. Kuinka sinulta saa "jalat alta"?
Osoittamalla samanlaista huumorintajua ja ajatusmaailmaa. Olemalla kiltti, mutta ei sössö. Älyllä ja tilannetajulla, rauhallisuudella. Ja ujous, se toimii lähes aina.

24. Paheesi?
Vanhojen asioiden märehtiminen, anteeksiantamattomuus, mässäily ja laiskuus. Tosin minun jalostaminani mässäily on nautiskelua ja laiskuus jaloa joutilaisuutta.

25. Vietteletkö ihmisiä vain omaa itsetuntoasi nostaaksesi?
En osaa vietellä.

26. Onko sinun sanottu olevan itsekäs?
Onhan toki. Yleensä silloin, kun en ole tehnyt kuin käsketään.

27. Pitävätkö ihmiset sinua ärsyttävänä?
Erittäin. Eivät tietenkään kaikki, mutta aika monet. Jopa siinä määrin, että olen saanut nekkuuni.

28. Ajeletko ihokarvojasi?
Pidän siitä, että hameen helman alta vilahtaa sileä sääri.

29. Vajoatko helposti masennukseen?
Valitettavasti. Ihan oikeaan masennukseen. Pelkään sitä myös, se hallitsee aivan liikaa.

30. Mikä on yleisin kohteliaisuus, jonka ihmiset sinusta sanovat?
Fiksuksi useimmiten kehutaan (rumia naisia pitää sanoa älykkäiksi).

31. Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?
Olen melkoisen tottunut jo tähän maalliseen tomumajaani, ja useimpiin asioihin voi vaikuttaa (kuten, että voisi laihduttaa). Muuten ottaisin mielelläni pidemmät ja hoikemmat sääret.

32. Liioitteletko usein asioita, jotta siitä olisi etua sinulle muiden silmissä?
En etuja tavoitellen, ihan muista syistä.

33. Milloin ja mistä syystä itkit viimeksi?
Tästä on nyt jonkin verran jo aikaa. Tirautin, kun luulin olevani masentunut. Taisin kuitenkin olla vain hormonipäissäni.

34. Oletko sanonut "minä rakastan sinua" ILMAN, että olet tarkoittanut sitä?
Olen varmaan sanonut jollekin ikään kuin kiitokseksi jostain asiasta... Mutta muuten olen hyvin taloudellinen tällaisessa.

35. Miten reagoit, kun kuulet, että sinusta on puhuttu pahaa?
Pahoitan ainakin mieleni. Asiayhteydestä ja henkilöstä riippuu, miten sitten toimin. Joskus voin vain kohauttaa olkiani ja joskus syntyy isompi näytös. Toisinaan selvitän jutun ihan asiallisesti asianomaisen kanssa.

36. Oletko rasistinen?
Periaatteessa en, mutta käytännössä luultavasti hiukan. Oikeasti syntyperä ei ratkaise ihmisarvoa.

37. Jos joku samaa sukupuolta oleva ystäväsi tulisi luoksesi ja kertoisi olevansa homoseksuaalinen sekä kiinnostunut sinusta, miten reagoisit?
Olen ollut imarreltu ja hämilläni. Olen sanonut, että pidän vähän liikaa miehistä voidakseni vastata tunteisiin.

38. Onko sinulla seksifantasioita?
Laiskahkosti fantasioin. Nuorempana olin kiinnostuneempi aiheesta.

39. Näetkö usein seksiunia?
Aika harvoin ne ovat ihan suoria, mutta on unissani usein seksuaalinen ilmapiiri (täytyyhän sitä minullakin jossain muodossa olla).

40. Oletko herännyt "väärästä sängystä"?
Kyl määki Turuus.

[x] olin täysin rehellinen tämän testin aikana (en nähnyt mitään syytä keksiä valheita)
[] jotain tästä väliltä
[] muuttelin totuutta hieman
[] laskettelin täyttä luikuria!

"Elämä ei ole rauhallista, Nuuskamuikkunen sanoi ihastuneena."

2009-11-13T18:04:00.001+01:00

Minun on kerrassaan vaikea keksiä mitään sanottavaa. Viimeinen päivityskin täyttää kai kohta viikon, ja sanainen arkkuni on tainnut tyhjentyä lopullisesti.

Junailen ensi viikonlopun retkeä, joka on hyvin jännittävä; tarkempi ohjelma ja osallistujajoukko on lähinnä suuri tuntematon. Eikä reissu ole jänskä vähiten siksi, että tapaan sillä myös kourallisen ihania naisia Tampereella.
(Meinasin jo kirjoittaa tähän jotain possunuhasta ja sen varjostamasta uhkasta, mutta en viitsikään, kun sitä laatua tunkee muutenkin joka tuutista. Ja se tärväsi jo yhden sovitun menon, joten tyydyn toivomaan, että saldo jää tähän.)
Olen siis edelleen hämmästyttävän sosiaalinen, hyväntuulinen, positiivinen, kiva, hauska ja ihana. Olen aktiivinen, kiinnostunut ja kaikin puolin melko tervepäinen. Elämä on kivaa.

Ja minulla on paljon rohkeita tuttuja, jotka uskaltavat tulla kohtamaan minut ihan livenä! Kaikki rohkelitkot ovat naisia, joten pidetään ne sokkotreffiassosiaatiot kiltteinä edelleen.

Otetaan sitten vaikka riematuttavia hakusanoja tähän väliin:

pms-oireet raivohulluus (seuraa täältä reaaliajassa!)
keski-iän pettymyksiä (ks.ed.)
kamalat keski-ikäiset naiset (osuit juuri oikeaan paikkaan)
"hyvä jätkä" (joo joo :P)
kehdonryöstäjä (täysi-ikäisyys on minimivaatimus)
"mies vanhenee" (tämän piti kyllä olla salaisuus)
vanhan naisen seuraa (voi näitä toiveikkaita!)
teen itsestäni pellen (niin minäkin)

Oho, siitähän tuli postaus.

Skall hända även mig. Även mig.

2009-11-08T14:18:00.001+01:00

Eilen sain kokea, kuinka ihmisäänillä tehdään taidetta. Kun teemana on meri, ilmaisuvälineenä musiikki, ja siihen liittyy vielä lempiaikakauden runoilijoiden (tässä Leino, Södergran) teoksia, on paketti melkoinen. Liikutuin lähes kyyneliin, kun kuuntelin kaunista laulua, imin paikan ja tilaisuuden tunnelmaa.
Juuri nyt kosketti erityisesti Edith Södergranin runo Det underliga havet:

Sällsamma fiskar glida i djupen,
okända blommor lysa på stranden;
jag har sett rött och gult och
alla andra färger, -
men det granna, granna havet
är farligast att se,
det gör en törstig och vaken
för väntande äventyr:
vad som har hänt i sagan,
skall hända även mig!

Muistin, millaisilla asioilla sitä voi itseään lääkitä suklaakastikkeeseen ja vaahtokarkkeihin hukuttautumisen sijasta. Siinä, missä sokerihumalan turruttavuus kestää vain hetken ja siitä seuraa krapula, eilisenkaltainen elämys on parempi, sen vaikutus tuntuu vielä seuraavana päivänä. Ja tietysti vielä pidempäänkin, siihen voi palata myöhemmin, aina kun haluaa.

Vaikka en minä nyt masentunut ole, vain melankolinen. Jollain lailla pidän jopa siitä itsessäni, melankolisuudessa tällaisena on jotain tuttua ja turvallista. Se on pehmeä, hämärä, lohdullinen ja turvallinen sopukka minussa. Sinne on välillä mukava käpertyä.
Konsertin jälkeen kävelin hiljakseen kaupungilla, nautin sen äänistä: katusoittajan ja raitiovaunun suhinan musiikista (poikkeuksellisesti en eristäytynyt nappikuulokkeilla maailmasta), sen valoista pimeässä. Totesin vain, että kyllä minä vain niin tykkään - tästä kaikesta!

Ja että olen taas kovin kyllästynyt mukanokkelaan kyyniseen sanoilla kikkailuun ja ironiaan ja sarkasmiin peitettyyn kevyen vihamieliseen sanailuun. Ja kaipaan pehmeyttä, vanhanaikaista romantiikkaa ja kauneutta, kilttiyttä; onneksi niitä löytää aina tarvittaessa kirjoista, runoista ja elokuvista, siksi ne ovatkin parhaita ystäviäni. Itsestänikin olen sellaisen löytänyt, ja myöntynyt sille, antanut sille tilaa ja oikeuden olemassaoloon.

Outoja kaloja liukuu syvyyksissä,
tuntemattomia kukkia hohtaa rannalla;
olen nähnyt punaista ja kultaa
ja kaikkia muita värejä, -
mutta loistava, loistava meri
on vaarallisin nähdä,
se tekee janoiseksi ja alttiiksi
vartoville seikkailuille:
mikä on tapahtunut sadussa,
on tapahtuva myöskin minulle!

(Edith Södergran, suom. Aale Tynni)

Kiitollisuus maistuu minun suussani hiukan liian uskonnolliselta sanalta, mutta jotain sellaista minä nykyään tunnen usein.

Nytku

2009-11-06T20:37:00.000+01:00

Elämä tuntuu tällä hetkellä jotenkin käsittämättömän... täydeltä.

Jossain vaiheessahan tämä bloggaaminen oli minulle lähestulkoon ainoa sosiaalisen kanssakäymisen muoto. En suinkaan nytkään väheksy tätä kautta tapahtuvaa kanssakäymistä, mutta kun yritän keksiä jotain kirjoitettavaa, huomaan että sitä ei oikein meinaa olla. Tai on, mutta jollain tavalla liikaakin, en saa jäsennellyksi kaikkia ajatuksiani. Niin että sitten istun vain tässä koneella saamatta kunnollisia lauseita aikaan. Naamakirjan statuksen päivittäminenkin on jotenkin ylivoimaisen vaikeaa. Ei vain oikein ole sanottavaa, vaikka olisikin. Ei sillä, että fb:ssa nyt mitään tarvitsisi sanoakaan, parastahan siellä on aivottomien pelien pelaaminen...

Kieltämättä sosiaalinen elämäni kaiken muun ohella on tässä muuton myötä kokenut valtavan mullistuksen, ainakin verrattuna niihin reiluun neljään vuoteen ennen tätä paluumuuttoa. Oikeastaan ennen täältä lähtöä olin jonkinlaisessa kuoliossa; kävin vain töissä, enkä sitten paljon muuta jaksanut - eikä kyllä paljon kiinnostanutkaan. Olin vain epämääräisen masentunut ja kiersin kehää. Ajattelin, että minun on vain päästävä pois, katkottava kaikki vanhat siteet ja riuhtaistava itseni irti kaikesta. Tuntui siltä, että muuten en pysty aloittamaan mitään alusta.
Sen riuhtaisun jälkeenhän olenkin sitten aloittanut alusta useampaan otteeseen.

Mutta nykyhetkeen palatakseni, elämä tosiaan tuntuu nyt vain täydeltä. Se on vähän hämmentävää, kun ehdin jo melkein tottua siihen, että ei ole oikein mitään. Nyt on, vähän kaikkea. Olen joutunut jopa jarruttelemaan itseäni, etten huomaisi kohta olevani taas vain väsyksissä ja kyllästynyt kaikkeen.

Miksi minä siihen tilaan haluaisin, kun juuri nyt olen innostunut elämisestä! Haluan tehdä (ja teenkin) kaikkea sitä, mitä tuolla maakunnassa asuessani huomasin kaipaavani. Haluan kokeilla uusia juttuja, tavata uusia ihmisiä (niiden vanhojen tuttujen lisäksi), palata vanhojen rakkaiden asioiden pariin, olla ja elää juuri siten kuin olin suunnitellut tekeväni sitku.
Se on nimittäin nytku.

Kumipallo

2009-11-04T11:17:00.005+01:00

Soittelin eläkehakemukseni perään. Ilmeisesti hyvinkin toiveikkaana kuulemaan, että juttu on käsitelty, päätös myönteinen ja itse asiassa jo postissa matkalla minulle. Tai ainakin toivoin kuulevani, milloin päätöstä olisi lupa odottaa.

Työeläkelaitoksessa sanottiin, että käsittelyssä on, mutta odotellaan Kelasta jotain vastausta. Ja jos sitä ei kuulu, niin ratkaisevat sitten asian ilman. Kummallinen kuvio, jollain lailla.
Seuraavan puhelun myötä selvisi, että Kelassa asia on vireillä, mutta odottavat työeläkelaitoksen päätöstä (jota ei siis tehdä ennen kuin Kela on asian omalta osaltaan ratkaissut), ennen kuin voivat oman osuutensa viedä loppuun.

En minä näitä oikein ymmärrä, eikä kai tarvitsekaan. Mutta se kiinnostaisi, että mistä minä tuloni saan sillä välin, kun nämä instanssit pompottelevat hakemustani välillään. Sairaspäivärahoista vedellään jo niitä viimeisiä.

Suunnittele tässä nyt jotain asunnonhakua, kun ei ole hajuakaan siitä, kuinka paljon on varaa maksaa vuokraa tai onko ylipäätään varaa ollenkaan.

P.S. Muuten on kaikki ihan hyvin ja olen edelleen onnellinen. Joskus vaan vähän pikkuasiat jyrsii.

Hyvää seuraa

2009-11-02T16:29:00.004+01:00

Piti lähtemäni tänään kaupoille; lisää osia erääseen tilattuun koruun ja halpakaupasta uusia säilytyskapineita koruhommaan, joka on ihan ryöstäytymässä käsistä.

Mutta en mennytkään (osat tilasin kädenkäänteessä nettikaupasta ja nuo säilytysjutskat haen jonain toisena päivänä), vaan jäinkin seurustelemaan erään ihmisen kanssa.
Oli oikein mukavaa monien vuosien jälkeen vaihteeksi tavata ilman häiriötekijöitä (kuten tässä tapauksessa perhettä). Ihan kaikessa rauhassa sai tohista omia varomatta mitä uskaltaa sanoa ja mistä aiheesta. Ja suunnitella tulevia rientoja ja seuraavia tapaamisia ihan omissa merkeissä.

Taas tulin vakuuttuneeksi siitä, että muutto näille seuduille oli hyvä veto. Ei sillä, että olisin sitä missään vaiheessa epäillyt, mutta on silti aina yhtä hauskaa saada tuntemuksilleen vahvistusta. Hauskinta on, että monet ystävyydet tuntuvat saavan uudenlaista jatkuvuutta nyt, kun olen lähempänä.

Minulle on jokseenkin uutta, että tunnen olevani tähän aikaan vuodesta elossa.

Villi, virtuaalinen minäni

2009-10-30T11:49:00.000+01:00

Olen kieltämättä joskus saattanut hiukan tahallani värittää facebook-statustani. Siis sillä tavalla, että olen jostain umpitylsästä asiasta kirjoittanut sellaisin sanankääntein, että siitä halutessaan voi ymmärtää elämäni olevan kovinkin jännittävää.
Todellisuudessahan kaikki minut tuntevat tietävät, että ei täällä mitään ihmeellistä oikeasti tapahdu. Tykkään vain joskus hieman liioitella ja/tai leikkiä salaperäistä. Eufemistisesti ilmaistuna siis jätän tulkinnanvaraa.

Mutta kyllä minua naurattaa sitten kamalasti, kun yksi ystäväni luulee ilmeisesti (enemmän tai vähemmän tosissaan), että olen ryhtynyt viettämään täällä suuressa kaupungissa kovastikin promiskuiteettista elämää! Kun hän kysyi kuulumisiani, ja huokaisin, että enimmäkseenhän tässä kaikki tuntuu vain niin ihanalta, vastaus oli, että naamakirjasta sen on huomannut, ja miehiäkin taitaa riittää. Mitä ihmettä!

Ensinnäkin edes naamakirjakavereissani ei kovin montaa miespuolista ole. (Tunnustan olevani vähän ~~nirso~~ valikoiva noidenkin kavereiden suhteen, kun en välttis halua kovin monien ihmisten tietävän elämästäni mitään ja koska sitten, kun jollekin alan jotain kertoa, minun on vaikea pidätellä, ja kerronkin enemmän kuin olisi tarvis. Jotkut kutsuisivat tätä varmaan avoimuudeksi, minä lähinnä liialliseksi omista asioistani lörpöttelyksi, jota usein kadun ankarasti jälkeenpäin.) Muuten kuin virtuaalisesti minulla ei nykyään miespuolisia kavereita ole ollenkaan. Siellä ne pysyvät turvallisen matkan päässä.

Toisekseen en kyllä tunnusta, että olisin ainakaan tietoisesti yrittänyt antaa kuvaa siitä, että viettäisin mitenkään villiä sinkkuelämää. (Eivätkä päivitykseni satunnaisesta tai tahallisesta värikkyydestään huolimatta sentään ole lähelläkään sellaista avoimuutta, mistä Neo kertoi! Sisäinen, hyvin konservatiivinen moralistini oli vallan tyrmistynyt moisesta käytöksestä!)
Tapoihini piintynyt, vannoutunut - ja vieläpä olosuhteisiin varsin tyytyväinen - vanhapiika minä olen. Kaikki (viime aikoina kokonaista yksi tapaus) yritykseni lähestyä vastakkaista sukupuolta ovat melko puhtaasti platonisia, enkä ole uskaltanut ajatellakaan oluttuopin nauttimista kummoisempia tilanteita.

Joten huokaiskaa, täällä ei ole mitään nähtävää edelleenkään.

Enkä neuvo

2009-10-28T11:20:00.003+01:00

Minua kovasti huolestuttaa (ihan oikeasti), kun täältä haetaan yhä useammin neuvoja itsemurhan tekemiseen. Minä en varmaa konstia siihen tiedä, enkä ketään sellaiseen yllytä.

Se hukuttautuminen on huono keino, samoin lääkkeillä päiviensä päättämisen yrittäminen. Molemmista mitä todennäköisimmin jää henkiin. Hyvässä lykyssä pahoin vammautuneena. Ja sitten vasta vituttaakin.

Joten: älä tee sitä.